Stephen King - Uneton Yö

Tällä kirjalla on hauska tarina. Siis kirjan fyysisellä kappaleella. Sain sen siskoiltani ja äidiltäni muistaakseni joululahjaksi vuonna 2000 tai 2001. Yritin sitä silloin lukea, mutta ei tämä Kingin teos vaan toiminut mitenkään teini-ikäiselle minulle, ja se jäi silloin kesken alun jälkeen. Nyt heti kohta 25 vuotta myöhemmin sain tämän luettua. Kiitti lahjasta äiti ja siskot! Kirja on minun kirjakokoelmani pitkäaikaisin romaani, muutama sarjakuvakirja on vain tuota pidempään ollut kirjahyllyssä. Mutta sainpahan vihdoin tämänkin luettua!

Uneton Yö, alkuperäisnimeltään Insomnia, on Stephen Kingin vuonna 1994 julkaistu kauhukirja, joka sijoittuu todella vahvasti samaan jatkumoon ja maailmaan mitä Kingin ”Musta Torni”-sarja. Teosta taidetaan pitää jopa jonkinlaisena spin-offina Mustaan Torniin, ja kirjan juonen ymmärtäminen olisikin melkoinen haaste, jos ei Musta Torni ole aiemmin tuttu. Kun tätä alunperin silloin teinipoikana yritin lukea, ei Musta Torni ollut vielä luettu (eipä se ollut sarjana edes valmis tuolloin), ja ihmekös jos tuntui vaikealta. 

Kevyttä spoileria tästä eteenpäin, mutta en avaa silti juonta isommin. Kirja sijoittuu 90-luvun alkuun, Mainen osavaltiossa (tietenkin) sijaitsevaan Derryyn. Siihen samaan Derryyn mihin sijoittu Kingin ”Se”, ”Unensieppaaja” ja iso osa teosta ”11/22/63”. Kirjan päähenkilö Ralph on eläkkeellä oleva noin 70-vuotias mies, jonka puoliso kuolee syöpään heti kirjan alussa. Vaimon menetys aiheuttaa Ralphilla unettomuutta, joka alkaa pahentua hiljalleen, ja unettomuuden myötä hän alkaa nähdä näkyjä, joita ajattelee ensin hallusinaatioiksi. Jossain vaiheessa alkaa kuitenkin tulla ilmi, että Ralphin näkemät hallusinaatiot eivät olet hänen mielikuvitustaan, vaan hän on saanut kyvyn nähdä asioita jotka eivät täysin ole olemassa meidän maailmassa.

Samaan aikaan Derryssä on suuremmat voimat liikkeellä. Abortin vastustajat ja naisten oikeuksien puolustajat ottavat yhteen yhä voimakkaammin, ja tämän taiston taustalla myös kosmiset voimat punovat juoniaan. Tunnettu feministi ja aborttioikeuden puolustaja on tulossa kaupunkiin kirjakiertueellaan, ja tämä saa molemmat osapuolet liikkeelle. Ja kaiken takana olennot toisista ulottuvuuksista ja ajan tuolta puolen hääräävät omiaan. 

Kirjassa on useampia puolia, joita ei tyypillisesti tule ehkä kauhukirjallisuudessa vastaan. Ensinnäkin lähes koko päähenkilökaarti koostuu vanhuksista. Ralph ja tämä lähipiiri on kaikki eläkkeellä olevia, 65+ iän saavuttaneita ikäihmisiä, omine vaivoineen ja iän tuomine rasitteineen. Se, että tarinan keskiössä ja sankarina on vanha papparainen, on kyllä virkistävä näkökulma ja toimii kirjan puoleenväliin asti tosi hyvin. Sitten kun ”iso” juoni lähtee rullaamaan, niin tämä puoli vähän meinaa unohtua. 

Toinen erikoisuus on naisten oikeuksien, aborttiliikkeen ja aborttien vastaisen väkivaltaisen toiminnan (eli lähinnä jenkkien omaa hauskuutta, joka on suomalaiselle vähän vierasta) mukaanotto oleelliseksi osaksi juonikuviota. Ja tässä asiassa King kyllä vähän epäonnistuu. Kirjassa on tosi karmivaa kuvausta lähisuhdeväkivallasta, mutta sen isompaa kantaa se ei asiaan ota. King asettuu ”neutraaliksi” keskitien kulkijaksi, joka kyllä ainakin minulle on jopa hieman pelkurimaista. Naisten oikeudet ja oikeus omaan kehoonsa kun ei pitäisi olla mikään mielipideasia josta voi jättäytyä sivuun, varsinkin kirjassa jossa nämä otetaan juonen elementeiksi. Toki,  abortin vastustajien ääripää esitetään väkivaltaisina hulluina, mutta toisaalta sitten puolustajien äänekkäimmän pään motiiveja kyseenalaistetaan aikalailla myös. Olisin itse toivonut syvällisempää käsittelyä aiheesta. King kun tämänkin puolen osaa oikeasti hyvin, lukekaa vaikka ”Hohto” tai ”Piina”.

Kolmas Kingille epätyypillinen puoli on kirjan juonellinen sitominen niin vahvasti hänen toisiin teoksiin. Tämän juoni jää väistämättä välillä melko hämäräksi, jos Musta Torni ei ole tuttu. Se on harmillista sikäli, että kirjaan tarttuva tätä ei voi kyllä mitenkään tietää. Missään ei mainita, että kirja on käytännössä spin-off Mustalle Tornille. Mutta niin se vain on. Itsehän Musta Torni-sarjan suurena fanina kyllä pysyin aivan hyvin kärryillä, mutta ummikolle voisivat jotkut termit ja juonen nyanssit kyllä jäädä mysteeriksi. 

Stephen Kingin kirjoissa tämä sijoittu sinne keskikastiin, ehkä hieman sen alapuolelle. Ei missään nimessä mitään roskaa, tai unettavaa (heh) jankkausta, mutta ei todellakaan Kingin parhaita. Ei silti harmita yhtään että tähän tartuin, tulipahan vihdoin luettua joululahja 25 vuoden takaa. 

Annan kirjalle 3/5.

Janne Kukkonen - Voro (osat 1-3)

Janne Kukkosen Voro-sarjakuvatrilogia on minulle tärkeä teos. Olemme useaan otteeseen lukeneet sitä yhdessä lapseni kanssa iltasaduksi, ja sitä kautta minulla on siihen muodostunut melkoisen vahva tunneside. Ja sen lisäksi, että se tosiaan toimii aivan loistavasti iltasatuna alakouluikäiselle lapselle, niin se on myös erittäin hyvää fantasiaa myös aikuiselle. Todellinen ”best of both worlds”-tapaus siis. Viimeisin lukukerta (olisikohan tämä nyt neljäs kerta lapsen kanssa, ja en päälle omat lukukerrat) meillä on nyt ollut työn alla tässä tammi-helmikuun 2026 aikana. 

”Voro” on tarina Liljasta, noin esimurrosikäisestä tytöstä, joka on varas. Lilja on Seamuksen, vanhan ja erittäin kokeneen ammattivarkaan oppilas, ja hyvin lahjakas työssään. Lilja ja Seamus elävät ensimmäisen osan alussa meidän keskiajan Eurooppaa muistuttavassa fantasiamaailmassa olevassa kaupungissa. Molemmat ovat paikallisen varkaiden killan jäseniä. Seamus on killassa arvostettu veteraani, ja Lilja taas halveksittu poikkeama, koska perinteisesti kiltaan ei ole naisia hyväksytty, saatika tyttölapsia. Tästä jännitteestä lähtee liikkeelle koko tarina, kun Lilja haluaa osoittaa taitonsa kiltamestarille, mutta tämä taas ei luota nuoreen tyttöön ja ei anna tälle ”kunnon keikkoja”. 

Nämä keikat tulevat varkaiden killalle kirjallisten toimeksiantojen muodossa, ja Lilja päättää varastaa kiltamestarilta yhden tällaisen toimeksiannon, ihan vain todistaakseen kyvykkyytensä. Toimeksianto osoittautuukin sellaiseksi, mistä lähtee liikkeelle tapahtumien ketju joka muuttaa koko maailmaa. Pienestä keikasta kasvaa eeppinen fantasiatarina, jossa koko maailman kohtalo on vaakalaudalla, valtakunnat sortuvat, jumalat taistelevat toisiaan vastaan ja jopa viikatemiehen on sekaannuttava peliin. Melkoinen saavutus vain yhdeltä ”tytönhupakolta”. Tarina seisoo täysin minkä tahansa kuuluisamman fantasiakirjallisuuden tarinan rinnalla, eikä sarjakuvamuodostaan huolimatta jää näille lainkaan kakkoseksi. 

Vorossa yhdistyy hienolla tavalla oikeasti todella hyvä eeppinen fantasiatarina, ja todella hieno ja mukaansa tempaava piirrosjälki. Kirjoja lukiessa tarinaan uppoaa ja niiden visuaalinen kuvaus on erittäin toimivaa. Tarinassa on huumoria, joka välittyy kuvista hyvin, mutta myös vakavampia dramaattisia hetkiä, ja piirrostyyli venyy niihinkin. Sarjakuva on mustavalkoinen, mutta se ei haittaa yhtään, hyvin pian oikeastaan unohtaa sen ja pää luo ne värit tarinaan. 

Pidän Voro-trilogiasta ihan todella paljon. Nostan tämän helposti parhaiden koskaan tehtyjen sarjakuvateosten joukkoon omissa kirjoissani. Sinne, missä on myös Jeff Smithin ”Bone”, Alan Mooren ”The Watchmen” ja Don Rosan ”Roope Ankan elämä ja teot”. Eli tosi kovassa sarjassa ollaan, ja sen pitäisi kertoa jotain siitä miten hyvä tämä tarina on. Jeff Smithin ”Bone” on ehkä vielä parempi fantasiana, mutta se nyt on muutenkin suoraan ”Taru Sormusten Herran” tasoinen, maailmanluokan mestariteos. Vorossa on parhaat hetket ensimmäisessä osassa ja kolmannen osan lopussa, toinen osa ja varsinkin kolmannen alku on vähän tyhjäkäyntiä välillä, mutta kyllä kokonaisuus silti toimii aivan maagisen hyvin. 

Voin lämpimästi suositella tätä aivan kaikille, myös sellaisille joita ei joko sarjakuva TAI fantasia kiinnosta. Ja eritoten tätä voin suositella yhdessä luettavaksi lapsen kanssa, kunhan lapsi on sillä tasolla että ei satunnaiset kirosanat ja synkemmät hetket pelota. Siitä 10+ iästä alkaen luulisi toimivan. Tästä saa sellaisen seikkailun ja tarinan koettavaksi, että on aidosti pieni ihme, ettei mikään leffastudio tai suoratoistopalvelu ole vielä älynnyt tästä tehdä animaatioelokuvaa tai sarjaa.

Annan koko sarjalle täydet 5/5. 

”Ku ei häikäse armas aurinko. Ei kumota kalapia kuu. Silloin kalman kansa karkeloi! Leikkiä lyö ja rettelöi!!”

Huhhuh. Jumalauta. 

Dennis E. Taylor - We are legion (We are Bob)

Sitten jotain ihan muuta. Dennis E. Tylorin ”We are legion (We are Bob)” tuli kuunneltua äänikirjana tässä helmikuun 2026 aikana. Se oli pitkään minulla kummitellut Audiblessa suosituksissa (vuosien ajan), ja nyt sattui olemaan todella halvalla myynnissä 2e hintaan, niin ajattelin että samahan tuo on kokeilla. Onneksi kokeilin, olipahan ainakin erilainen kokemus. 

We are legion (viittaan jatkossa kirjaan tällä nimellä, koska koko nimi on tarpeettoman tönkkö) on niin sanottua hardcore-scifiä, eli tieteiskirjallisuutta missä tiede ja teknologia on pääosassa, vaikka kyllä niissä voidaan käsitellä ihmisyyttäkin hyvin mielenkiintoisilla tavoilla. Minulla on vähän ristiriitainen suhde hc-scifiin. Välillä se toimii oikein hyvin, kuten Liu Cixinin ”Kolmen kappaleen ongelmassa”, tai genren omassa suosikissani eli Alastair Reynoldsin ”Aurinkojen huoneessa”, mutta liian usein genre menee väsyneeksi insinöörimäiseksi selittämiseksi. 

Tässä kirjassa idea kuitenkin toimii. We are legion on konsteptina jo todella erikoinen, ja ei ole tällaista ennen tullut vastaan. Ja tästä eteenpäin spolereita. Mitä jos seurattaisiin yhden ihmismielen matkaa aurinkokunnan ulkopuolelle, ja siellä sen jälkeen useiden saman mielen kopioiden edesottamuksia ihmiskunnan ottaessa ensiaskeleita tähtienväliseen ekspansioon? We are legionin päähenkilö (ja lähestulkoon ainoa henkilö) on Bob. Bob on kirjan alussa, vuodessa 2016, it-alan yrityksellään rikastunut miljonääri, joka puoliksi huumorilla ostaa itselleen kryogeenisen säilytyspalvelun. Siis sellaisen, josta kohuttiin joskus 2000-luvulla, eli kun ihminen kuolee, hänen keho tai pää säilötään syväjäähän, että joskus tulevaisuudessa kehittyvä lääketiede voisi palauttaa hänet henkiin. 

No, Bob siis ostaa tällaisen palvelun. Ja kuolee suurinpiirtein heti sen jälkeen liikenneonnettomuudessa. Seuraa yli 120 vuoden aikahyppy tulevaisuuteen, kun Bobin aivoista skannattu tietoisuus herätetään henkiin digitaalisena versiona. Hän on Bob, mutta oikeastaan kuitenkin vain kopio Bobin aivorakenteesta, mutta kuitenki silti vain ainoa jäljellä ole Bob, koska ne aivot tuhoutuivat skannauksessa. Syväjäädytetyistä aivoista skannattuja kopioita käytetään 2130-luvulla käytännössä ihmiskuntaa palvelevina tekoälyinä. Bob on nyt yksi tällainen, ja hänestä aiotaan tehdä tekoäly tähtienväliselle tutkimusalukselle, ihmiskunnan ensimmäiselle sellaiselle. Bobin tietoisuus pultataan kiinni avaruusalukseen, jolla on kyky luoda itsestään kopioita, ja lähetetään 10 valovuoden päähän olevalle tähdelle. Perillä, selvitäkseen tilanteesta, Bob luo uusia Bobeja ja niiden avaruusaluksia, jotka luovat lisää Bobeja. Kaikenlaisia kommelluksia seuraa. 

Kirja on vahvan humoristinen ja erittäin vahvasti suunnattu scifinörteille. Bob itsesään oli eläessään kunnon nörä, ja tämä on säilynyt myös Bobin uudessa elämässä. Ensi töikseen, kun Bob luo uusia versioita itsestään, hän määrittelee että uusien versioiden tulee luoda oma identiteetti, että persoonat erottavat toisensa. He saavat keksiä oman nimensä, ulkonäkönsä jne. Ja eiköhän kohta avaruudessa seilaa Star Trekin Riker, Homer Simpson, Karvinen, Linus Torvalds ja muita vastaavia. Kirjassa on paljon viittauksia tunnetuihin scifi-sarjoihin ja leffoihin, ja Bob hahmona itse on todella innoissaan mahdollisuudestaan uuteen elämään ja tutkia galaksia. Estääkseen  itseään tulemasta hulluksi pelkkänä ”aineettomana” mielenä, Bobit luovat myös itsestään virtuaalitodellisuusversiot, asuintaloineen päivineen, koska ihmismieli yksinkertaisesti tarvitsee ”fyysisen” tuntemuksen. 

Tarinassa on useita rinnakkaisia linjoja, jotka välillä risteävät, mutta menevät enimmäkseen omia polkujaan. Nuo linjat ovat niitä Bobin eri versioita, kukin omissa tilanteissaan. Tutkitaan avaruutta, suojellaan vieraan planeetan elämää, yritetään pelastaa ihmiskuntaa tuhon partaalta. Tarinassa on paljon teknistä selittämistä, mutta kuitenkin ymmärrettävällä tavalla. Ainakin minä pysyin hyvin kärryillä. Iso osa tarinaa on filosofinen pohdiskelu ihmisyydestä. Onko Bob enää ihminen? Ja entä Bobin eri kopiot, jotka alkavat heti syntymästään alkaen luonteiltaan, käytökseltään, ja myös kohtaloiltaan edetä hyvin eri suuntiin, ovatko he vain saman ”sielun” kopioita, vai omia yksilöitään? Bobit miettivät tätä paljon, ja persoonien erot tulevat kyllä tarinan edetessä selville. Pohdiskelun äärellä ollaan sopivasti ilman, että se alkaa tulla muun tarinan tielle.

We are legion on viisiosaisen sarjan ensimmäinen osa, ja jää juonellisesti tosi pahasti kesken. Kyseessä on melkein vain suuremman tarinan alku. Viihdyin tämän parissa oikein hyvin, ja jäi kyllä tunne että tätä täytyy vielä jatkaa. Aivan niin parasta scifiä tämä ei ollut, että jatkaisin heti, pitää väliin ottaa jotain muuta kuunneltavaa lenkkipoluille ja työmatkoille. Mutta aivan hyvää, viihdyttävää scifiä. 

3/5

Kalle Päätalo - Huonemiehen poika & Tammettu virta

 Minulla on tällä hetkellä työn alla Kalle Päätalon omaelämänkerrallisen autofiktion Iijoki-sarjan kolmas osa, eli "Kunnan jauhot". Ajattelin näin sen pohjustukseksi kirjoittaa sarjan ensimmäisestä kahdesta osasta eli Huonemiehen poika (1971) ja Tammettu virta (1972). Luin nämä kirjat kesän ja syksyn 2025 aikana. Koko Iijoki-sarja löytyy omasta takaa hyllystä, ja aiemmin en ole näitä lukenut. Sarjan neljää ensimmäistä osaa lukuunottamatta sain koko setin lahjoituksena puolison sukulaiselta keväällä 2025. Eihän tuollaista kirjallisuuden merkkiteosta voi vaillinnaisena hyllyssä säilyttää, ja siitähän se ajatus sitten lähti, ja piti ne neljä ensimmäistä osaa metsästää nettidivarista. Ja kun kerran koko sarja oli sitten kirjahyllyssä, niin täytyyhän ne lukea. Tiedän mitä luen (ainakin osittain) seuraavat 10 vuotta.

Kalle Päätalon Iijoki-sarja nyt hirveästi tuskin tarvii esittelyjä. Kyseessä on suomalaisen kirjallisuuden tunnetuimpia sarjoja, ja todennäköisesti maailman pisimpiä jatkuvajuonisia kirjasarjoja. Sarja on Päätalon omaelämänkerta, mutta myös osittain fiktiivinen, eli tapahtumat eivät ole aivan 100% totta. Kun huomioi, että Päätalo kirjoitti sarjan ensimmäiset osat 52-53 vuoden iässä, niin aika hankala sikälikään uskoa, että hän muistaisi varhaislapsuutensa tapahtumia sellaisella tarkkuudella, mitä kirjoissa kuvataan. Tai sitten hänellä on aivan poikkeuksellinen muisti. Eli tapahtumista on pakko olla osa sepitettyjä. 

Huonemiehen poika ja Tammettu virta kuvaavat siis Kalle Päätalon syntymän, varhaislapsuuden ja ensimmäisten kouluvuosien tapahtumia. Tammetun virran lopussa Kalle on noin 11-12v, tarkkaa ikää kirjoissa ei mainita. Kirjat sijoittuvat 1920-luvun Taivalkoskelle, ja ennenkaikkea Kallen lapsuudenkodin ympäristöön. Kirjoissa kuvataan kun Kallen vanhemmat rakentavat perheen maatilaa, Kalle kasvaa ja aloittaa koulun, ja toisen osan lopulla aloittaa myös ensimmäiset "palkkatyöt" isänsä mukana tukkisavotalla. Perhe on rutiköyhä, ja asuu yhden huoneen mökkerössä järven rannassa, pihapiirissä pieni navetta. Perheen isä käy töissä savottahommissa, ja äiti huolehtii maatilasta kotona lasten avustamana. Pikkuhiljaa perhe kasvaa, ja myös perheen taloudellinen tilanne paranee. 

Vaikka kirjat onkin kuvattu Kalle Päätalo-nimisen pikkupojan näkökulmasta, niin ainakin kaksi ensimmäistä Iijoki-sarjan osaa ovat ennen kaikkea kuvausta Kallen vanhemmista Riitusta ja Herkosta. Heidän avioliitto on näin nykyajan silmin katsottuna täysin dysfunktionaalinen, riitaisa parisuhdehelvetti, missä kaksi syvästi traumatisoitunutta ihmistä piinaa toinen toistaan, ja yrittää samalla rakentaa jonkinlaista elämän alkua. Missään vaiheessa ei synny sellaista kuvaa, että Riitu ja Herkko erityisesti pitäisivät toisistaan, he aidosti halveksuvat toisiaan ja ovat yhdessä vain sen vuoksi, että menivät nuorena naimisiin käytännön pakosta, ja tuon ajan yhteiskunnassa ei yksinkertaisesti erottu. Joten toista siedetään, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Riitu on lukihäiriöinen, äkkipikainen ja voimakkaan temperamenttinen, mutta samalla myös todella vahva ja itsenäinen nainen. Riitu käytännössä pyörittää yksin perhettä, ja joutuu toimimaan perheen "aikuisena" myös Herkolle. Herkko taas on perheen ulkopuolisin silmin karismaattinen ja uuttera perheenpää, mutta sisältä syvästi ahdistunut ja epävarma mies, joka ei kykene lainkaan kestämään positiivisia tunteita tai niiden ilmaisua. Ainoat sallitut tunteenpurkaukset ovat niitä negatiivisia. Kotona mies onkin lähinnä hiljainen jurottaja, joka äksyilee kaikille, vaikka välillä hänen valoisampia puolia isänä myös tuodaan esiin, mutta ne jäävät kyllä huonompien puolien varjoon. Kirjojen aikana myös alkuun hienovaraisesti vihjaillaan, ja toisen osan lopussa myös tosi selkeästi tuodaan esiin Herkon mielenterveysongelmat. Herkko on paranoidi, harhainen ja toisen osan lopussa täysin uponnut syvään, lamaannuttavaan masennukseen. Herkon romahdus on suuri, koska ennen syvää sairastumistaan hän toimii isona pomona valtakunnallisen metsäyhtiön palkkalistoilla alueen metsätöissä, koska muut ihmiset aidosti näkivät hänessä vahvaa johtajaluonnetta. Tämän ansiosta perhe oli juuri pääsemässä taloudellisesti jonkinlaiseen vakauteen, mökkeröönkin oli rakennettu toinen huone. Ja sitten kaikki romahtaa, kun Herkko menettää täysin työkykynsä. Toisen osan lopun tunnelmat ovatkin aidosti ahdistavan synkeitä. 

Itseä kirjoissa kiehtoi tosi paljon sen kieli ja yleinen mielenmaisema, joka on hämmentävällä tavalla tuttua. Olen itse syntyjäni Kuusamosta, eli koillismaalainen, ja siellä päin elänyt elämäni ensimmäiset 20 vuotta, ja kyllähän näissä kirjoissa on jotain omituisen läheistä tunnelmaa. Puheenparret ja kieli, erityisesti vahva koillismaan murre, ja sen murresanat jotka on isolta osin täysin tuntemattomia muualla Suomessa, ovat sellaista jonka tunnistaa heti. Puhe on tuttua erityisesti omasta lapsuudesta ja iäkkäiden isovanhempien ja muiden sukulaisten puheenparsista. Juuri noin ne mummot ja papat puhui, mitä kirjassa hahmot puhuvat. Samoin yleinen mielenmaisema on hyvin tuttua. Synkeän fatalistinen asenne, johon sekoittuu silti aivan jääräpäinen sisukkuus ja peräänantamattomuus, sekä nenän vartta pitkin tuhahtelu oman kokemuspiirin ulkopuolisille asioille (eli kaikelle mikä ei ole oman pitäjän asioita) on myös jotain, mitä Koillismaalla asuneena voi tunnistaa. Kaikki on aivan perseestä, mutta silti ei anneta periksi, ihan vaan uhallakin. 

Tarinallisesti kirjat eivät ole mitenkään erityisen mieleenpainuvia. Kuten todettua, nämä on omaelämänkerrallisia teoksia, eivätkä kerro mitään suuria tarinoita. Enemmän kuvataan vaan sitä arkea, ja kaikenlaisia sattumuksia Kallen lapsuudesta. Sekaan mahtuu toki samalla myös vastasyntyneen Suomen kehittymistä ja maailmanpolitiikkaakin, kun Taivalkosken peräkylille tulee ensimmäinen auto, kuullaan maailman tilanteista, ihmetellään Lapuan liikettä ja välillä myös muistellaan kaunaisesti sisällissodan aikoja. Mutta ei näissä mitään suurta juonta ole, enemmän vain tapahtumien virtaa vuodesta toiseen. Kalle käy koulua, tekee kotitöitä, rymyää kavereiden kanssa, ja välillä pääsee isänsä mukana kodin ulkopuolelle ihmettelemään isompaa maailmaa. Ja joskus sekin on ihan riittävää. 

Tykkäsin näistä paljon enemmän mitä osasin odottaa. Kalle Päätalolla oli itselle ennen tätä luku-urakkaa ollut lähinnä luotaantyöntävä maine kirjailijana, jossa kuvataan 80 sivua sitä mitä Kalle miettii kusireissulla, ja lopuntonta metsätöiden kuvausta. Kyllä sitä metsätöiden kuvausta näissäkin oli, samoin muutakin 1920-luvun maalaiselämän kuvausta, mutta paljon muutakin. Kirjoja lukiessa tuntui oikeasti siltä, että seurasi vierestä yhden taivalkoskelaisen perheen arkea ja elämää 100 vuotta sitten, kuin aikakoneella olisi päässyt menneisyyteen. Nämä on myös kirjoja, joita en olisi millään pystynyt lukemaan nuorempana, vasta näin aikuisiällä osaa arvostaa Päätalon tarinankerrontaa. 30v minä olisi nukahtanut tylsyydestä näiden äärellä, 45v minä taas vaan hihitteli sisäisesti kaikille vittusaatanaperkeleille mitä hahmot suustaan päästivät. Nämä kaksi ekaa osaa meni aivan ilolla ja herätti kiinnostuksen jatkaa sarjaa. Ja niin aion tehdä. 

Annan molemmille osille 4/5. Ei mitään mestariteoksia, mutta oikein hyvää luettavaa silti. 

Stephen King - Tukikohta (The Stand)

Ja heti alkuun arvosteluun ja käsittelyyn todellinen järkäle, ja pakko myöntää, ehkä se kaikkien aikojen suosikkikirjani. Eli Stephen King - Tukikohta, kuunneltuna englanninkielisenä äänikirjana Audiblesta, joulu-tammikuussa 2025-2026. Kuva yllä on omistamastani fyysisestä kappaleesta, joka on vielä korkkaamatta. Ehkä seuraavalla lukukerralla...

Stephen Kingin Tukikohta, ja sen laajennettu versio vuodelta 1990, on massiivinen ja eeppinen teos hyvän ja pahan taistelusta. Se on kuvaus eräänlaisesta maailmanlopusta, sekä siitä miten ihmiskunnan rippeet yrittävät selvitä lopun jälkeen. Kaiken keskiössä pyörii myös ikuinen hyvän ja pahan välinen taistelu, jota kirjassa käsitellä erittäin vahvasti kristillisen viitekehyksen kautta. Ja tässä kohtaa on hyvä huomioida, että King ei ole kirjoittanut mitään raamatulla päähän lyömistä, tai muuta uskonnollista paasausta, vaan kirjan kristillinen viitekehys on itsessään otettu eräänlaiseksi fantasiaelementiksi. Kirjan maailma on fantasiamaailma, joka nyt sattuu muistuttamaan meidän maailmaa, mutta jossa jumala ja paholainen ovat täysin todellisia olentoja, jotka vaikuttavat suoraan maailmaan ja sen tapahtumiin. Ja ei, en lähde tässä mitään uskonnollista väittelyä käymään siitä, onko meidän maailmamme todellisuudessa samankaltainen, nyt puhutaan kirjan tapahtumista.

Ja tästä eteenpäin tulee spoilereita, että jos tarina jostain syystä ei ole tuttu, niin sinua on varoitettu. 

Tukikohta, jos se ei siis ole jo ennestään tuttu, sijoittuu vuoteen 1990. Yhdysvaltojen armeijan salaisessa tukikohdassa kehitellään biologisia aseita, ja sieltä pääsee vahingossa leviämään flunssan tappava versio, jonka tarttuvuus on 99,9% ja kuolleisuus myös 99,9%. Tauti leviää nopeasti läpi maailman (kirjan näkökulmassa tietenkin vain Yhdysvaltojen), tuhoten kaiken sivilisaation, kun lähes kaikki ihmiset kuolevat pois. Jäljelle jää satunnaisia selviytyneitä, jotka ovat immuuneja sairaudelle. 

Tämä kaikki on vasta kirjan ensimmäinen näytös. Tämän jälkeen alkaa se varsinainen hyvän ja pahan taistelu, kun selviytyneet jakautuvat kahteen leiriin, "jumalan" joukkoihin sekä "paholaisen" joukkoihin. Hyvikset alkavat kokoontua eräänlaisen hyvyyden majakkana toimivan, yli 100-vuotiaan Abigail Freemantlen ympärille Boulderin kaupunkiin Coloradoon. Pahikset taas Randall Flaggin, paholaisen ruumillistuman (ja hahmon joka on Stephen Kingin kirjoissa useamminkin esiintyvä pahan arkkityyppi) ympärille Las Vegasiin. Tietenkin Las Vegasiin, mihinkä muuallekaan. Seuraa yhteiskunnan uudelleenrakentelua, petoksia, juonittelua ja lopuksi dramaattinen loppunäytös, missä jumalan tahtoa seuraamalla hyvä puoli lopulta voittaa pahan. Mutta vain jättämällä pois kaiken uskottelun omasta tahdosta, ja heittäytymällä täysin korkeampien voimien armoille. 

Kirjassa seurataan häkellyttävän suurta määrää hahmoja, näkökulmahahmojakin on iso joukko. Hahmoissa on mukavasti vaihtelua, on jäyhä Matti Meikäläinen, raskaana oleva nuori nainen, itsesäälissä rypevä rokkitähti, sosiopaattirikollinen, huippuälykäs kuuromykkä ja monta monta muuta. Kaikkien tarinoita on mielenkiintoista seurata, ja kaikkien kanssa vietetään riittävästi aikaa, että hahmojen mielenmaisemiin pääsee kiinni. Kirja onkin eeppisestä mittakaavastaan huolimatta kuvattu todella hahmokeskeisesti. Kirjan "pahikset" ja "hyvikset" on myös kirjoitettu sikäli hyvin, että Freemantlea ja Flaggia lukuunottamatta kukaan ei ole täysin mustavalkoinen. Flaggin lähimmät kätyrit Vegasissakin ovat ihmisiä, jotka ajatuvat vaan väärään paikkaan. 

Näin yhteiskuntatieteilijänä kirjan mielenkiintoisin puoli itselle on kyllä ehdottomasti sen kuvaus superflunssan aiheuttamasta yhteiskunnan romahduksesta, sekä se miten ihmiset jälleen kokoontuvat yhteen ja yrittävät saada järjestelmän taas käyntiin. Koko ajan kirjaa lukiessa (tai tällä kertaa kuunnellessa) tulee mietittyä, että miten itse toimisi jos joutuisi vastaaviin tilanteisiin. Kirjan hahmoista suurin osa on tietenkin aivan kammottavassa tilanteessa, heidän perheet, sukulaiset ja kaikki tutut ovat kuolleet, ja he ovat yksin kaupungeissa, jotka ovat täynnä kuolleita. Mutta King käsittelee myös tätä psyykkistä, eksistentiaalista kauhua todella hyvin. 

Iso juoni tässä on se, mikä voi monella tökkiä. Se on totta, että kirjassa keskitytään tosi paljon siihen, että asioita vaan tapahtuu koska jumala salli niin, tai paholainen juonitteli niin. Ja eihän se toimi, jos kirjaa lukee ns. "realistisena" kuvauksena yhteiskunnan kuolemasta kulkutaudin kourissa. Mutta kun kirja ei ole sellainen tarina. Tukikohta on nimenomaan mytologinen kuvaus hyvän ja pahan suuresta loppusodasta maan päällä, jonka alkulaukaus on se kulkutauti, mutta jonka varsinaiset tapahtumat ovat kosmisia ja yliluonnollisia. Ja niiden voimien ilmentymäksi King on tällä kertaa valinnut nimenomaan kristilliset symbolit. Tämähän on itse asiassa Kingiltä kohtalaisen poikkeuksellista, koska tyypillisesti hän on hyvin uskontovastainen, ja näkee vahvan uskonnollisuuden yleensä pahana, ja jopa hulluutena. Tukikohdassa taas Abigail Freemantle on syvästi uskonnollinen hahmo, joka heittää kohtalonsa täysin jumalan käsiin, eikä sitä silti kuvata mitenkään negatiivisena asiana. Kun ymmärtää, että mitä kirja todella yrittää kertoa, ja että King ei yritä tässä tehdä mitään kristinuskon ylistystä, niin ainakaan minulla ei kirjan uskonnollinen pohjavire ole koskaan haitannut, vaikka en syvästi uskonnollinen ihminen olekaan. 

Kirja on minulle todella rakas. Olen lukenut sen ensimmäisen kerran teininä, muistaakseni lukioikäisenä, ja sen jälkeen lukuisia kertoja uudestaan. Tämä kerta taisi olla nyt viides tai kuudes kerta. Joka kerta kun palaan Tukikohdan pariin, uppoan tarinaan aivan täysillä ja mietin sitä myös lukukertojen välillä. Tämä on mielestäni erinomaisen kirjan merkki. 

Annan kirjalle 5/5. 

---

Ja tällä hetkellä minulla on työn alla seuraavat teokset: 

Stephen King - Uneton yö

Kalle Päätalo - Kunnan jauhot

Dennis E. Taylor - We are legion (We are Bob)

Hei sinä, joka eksyit tänne

Hei!

Tämä on minun, Tero Nevalan, keski-ikäisen miehenkäppänän lukublogi. Luen paljon, ja haluan myös harjoitella kirjoittamista, mutta en ole keksinyt aihetta mistä kirjoittaa, joten miksi en siitä mitä luen? Nykyinen ultranopeaan sisällökulutukseen perustuva sosiaalisen median netti on muutenkin niin blääh, joten koen että eräänlaisena vastalauseena sille on hauskempaa luoda jotain pysyvämpää, vaikka se olisikin vain blogi jota ei välttämättä kukaan lue. 

Mikäli jotain kiinnostaa, olen oululainen perheenisä, ja työskentelen sosiaalilalalla esihenkilö- ja asiantuntijatehtävissä. Se mitä teen työkseni ei ole hirveän kiinnostavaa, eikä sillä ole juurikaan mitään tekemistä sen suhteen, mitä minä luen, joten se tuskin tulee kovin usein esiin näissä teksteissä. 

Olen nörtti, ja pidän scifistä, fantasiasta, kauhusta ja kaikesta kummasta. Lempikirjailijani, jonka teoksien pariin palaan aina uudelleen ja uudelleen, on Stephen King. Luen siis paljon, ja kuuntelen myös äänikirjoja paljon. En niitä juuri jaottele toisistaan, miellän kirjan luetuksi oli se sitten koettu paperilta, e-kirjanlukijasta tai sitten korvanappien kautta.

Tästä eteenpäin tulen julkaisemaan tänne ajatuksiani ja arvostelujani lukemistani kirjoista. Ja sarjakuvista. Ja ehkä myös muutakin. Ennenkaikkea pointtina on, että kirjoitan itse itselleni muistijälkeä lukemistani kirjoista ja niistä heränneistä ajatuksista, ja jos se jotain muutakin kiinnostaa, ja herättää keskustelua, niin mikäs siinä.  

Tervetuloa ja kiitos kiinnostuksestasi!