Steve D. Wall - The Way of Renegades

Ja tähän väliin oikein kunnon ”palate cleanser” Ruusun nimen jättämän pahan maun poistamiseksi! Vieläkin puistattaa. Audiblen (äänikirjapalvelu jota ensisijaisesti käytän) kaupassa sattui silmään Steve D. Wallin esikoisteos ”The Way of Renegades” saatesanoilla ”kuin Joe Abercrombie” ja ”Steven Paceyn lukemana”. Kuten olen aiemmin maininnut, niin Abercrombie on omia suosikkejani fantasian saralla. Ja paljon äänikirjoja kuuntelevana Steven Pacey on ehkä parhaita äänikirjojen lukijaääniä mitä on vastaan tullut. Ei suotta, hänen lukemana nimittäin olen kuunnellut kaikki Abercrombienkin teokset. Jos äänikirjoista välittää, ja englanniksi luettuna toimii, niin Pacey on kyllä melkoinen maestro. Hänen intonaatio ja eläytyminen eri hahmoihin on aivan ykkösluokkaa, ja eri hahmojen repliikit tunnistaa jo ihan Paceyn näyttelyn avulla. 

Joten kun tällä tavalla markkinoitiin, niin mainonnan uhrihan minusta tuli. Sekin auttoi, että tämä kirja irtosi kolmella eurolla. Ai niin, Audiblen ylivoimaisesti paras puoli on, että sieltä ostetut kirjat saa omaksi. Sen jälkeenkin kun kk-jäsenyys päättyy, voi omia kirjojaan kuunnella mielin määrin. Ne voi jopa ladata äänitiedostoina itselle ja kuunnella haluamallaan softalla, jos oikein haluaa säätää. Vahva suositus palvelulle, voittaa valikoimallaan ja mielestäni ihan kuluttajan oikeuksien  periaatteiltaan Storytelit ja vastaavat aivan kirkkaasti. Vaikka onkin osa Bezozin Amazon-imperiumia. 

Mutta se siitä (ilmaisesta) mainonnasta, ja itse kirjan pariin. The Way of Renegades (2023) on ”The Bards & Dragons Saga”-kirjasarjan ensimmäinen osa. Toinenkin osa eli ”The Sound of Change” on julkaistu, ja kolmas taitaa olla tuutissa tulossa ulos tänä vuonna. Kirjaa kuvaillaan ”flintlock-fantasiaksi”, eli ruutiaseet ja teollinen vallankumous on vahvasti läsnä teemoissa. Kirja sijoittuu Quinportin kaupunkiin, joka sijatsee ”Uudessa maailmassa”, johon idästä tulleet ”Vanhan maailman” kansakunnat ovat perustaneet siirtomaan, ja uuden maailman alkuperäiskansa ”teot” ovat pahasti alakynnessä ja tuhoutumassa valloittajien alla. 

Eli kyseessä on täysin Amerikan mantereiden valtauksen ja siirtomaa-ajan alkuvaiheiden fantasia-allegoria, mutta maailmassa missä taikuus on täysin normaalia. Kaksi täysin erilaista kulttuuria, vanha maailma ja uusi maailma, ovat lähes yhteensovittamattomia. Samaan aikaan teollinen vallankumous on viemässä tilan ja hapen taikuudelta. On paljon helpompaa ampua lasauttaa musketilla, kuin yrittää räpeltää hankalalla ja epävarmalla (ja ylipäätään harvojen osaamalla) taikuudella. 

Kirja kuvaa tällaista kulttuurien yhteentörmäystä, ja myös teknologioiden yhteentörmäystä, useamman hahmon näkökulmasta. Ulric on se vanhan maailman teollisen vallankumouksen edustaja, vanha arpinen sotasankari ja veteraani, joka on sotinut koko aikuisikänsä muskettien ja tykkien avulla. Dellioph on musikantti, joka kykenee sekoittamaan musiikkiinsa taikuutta. Roolipelitermeillä siis bardi, aivan klassisimmassa mielessä. Gali on Quinportin puristuksessa olevan teo-heimon päällikön tytär, uuden maailman näkökulma tapahtumiin. Sitten on vielä Devo, barbaarisoturi sellaisilta mailta, että sekä uuden että vanhan maailman edustajille se on täysin tuntematon. 

Tarina käynnistyy kohtalaisen hitaasti, ja tämä kirja on aivan täysin pidemmän tarinan aloitus. Dellioph saapuu uuteen maailmaan yrityksenään aloittaa alusta, Urlic on paennut menneisyyttään jo vuosia, Gali näkee että ainoa mahdollisuus kansalleen selviytyä on saada samanlaisia aseita (=musketteja) kuin Quinportilla on, ja Devo jahtaa arkkivihollistaan uusille maille. Pikkuhiljaa, eri tavoin, näiden hahmojen tarinat risteävät ja menevät lopussa aika nätisti yhteen, luoden pohjaa seuraavalle osalle. 

Kirjaa tosiaan mainostettiin Abercrombien kaltaisena, ja kyllä minä oikeastaan näen mistä kehu tulee. Wallin tapa kirjoittaa ja kuvailla hahmojen mielenliikkeitä on hyvin samanlaista kuin Joe Abercrombiella, voisi jopa sanoa että aloitteleva kirjailija on lähtenyt tarkoituksella tavoittelemaan samaa tyyliä. Wall ei kuitenkaan ole samalla tavalla pistävän kyyninen ja ironinen, mitä Abercrombie, ja hahmot eivät ole niin vahvoja karikatyyrejä. Voisi jopa sanoa, että siinä missä Abercrombien kirjoissa hahmot noudattavat ”rule of cool”-logiikkaa, niin Wallilla hahmot käyttäytyvät ehkä luonnollisemmin.

Ja kyllähän tässä on oikeasti hyvät hahmot. Kaikki ovat monitahoisia tyyppejä, joilla on sekä hyviä että huonoja puolia. Kaikilla on epävarmuuksiaan ja heikkouksia, mutta jokainen hahmoista pääsee myös loistamaan kirjan aikana. Kirjan tähdeksi nousee Dellioph, minkä voi kyllä jo päätellä ihan kirjasarjan nimestä. Hahmo on juuri sellainen velmu venkuloija, miksi bardit yleensäkin kuvataan, mutta omalla rosoisuudellaan. Kirjan yhdessä huippukohdassa, kun Delliohp ja hänen musikaalinen taikuus pääsee kunnolla irti, niin jälki on sekä kiehtovaa että kamalaa.

Juonellisesti tässä ei vielä hirveästi tapahdu, mutta kyllä tämä tosi hyvin rakentaa pohjaa tulevalle. Hahmot ja maailma esitellään hyvin, jännitettä rakennetaan ja cliffhangereita myös. Tämä oli mielestäni oikein hyvää hahmovetoista fantasiaa sellaisessa miljöössä, jota on ehkä vähemmän fantasian saralla käsitelty, eli kolonialismin maailmassa. Ei mitään genren huippua, mutta siellä paremmalla puolella kuitenkin. Ja kyllä tämä niin hyvin vakuutti, että se toinen osa eli ”The Sound of Change” piti hommata myös itselle, ja jatkan suoraan sen pariin tästä.

Suositus fantasian ystäville! 4/5

Umberto Eco - Ruusun nimi

Olen pelaamisen saralla (mikä on lukemisen ohella tärkeimpiä harrastuksia itselleni) viimeisen kuukauden ajan hurahtanut ihan kunnolla Kingdom Come - Deliverance-pelisarjaan. Se on 1300-luvun Bohemiaan (nykyinen Tsekki) sijoittuva keskiaikasimulaatio, missä pääsee leikkimään keskiajan yleismiesjantusta Skalitzin Henryä. Pelissä vietetään paljon aikaa Sassaun luostarissa, joka on juonen tapahtumien kannalta aika keskeinen paikka, ja peli herätti kiinnostuksen tuon ajan katolista luostarilaitosta kohtaan. Joten mikä parempi tapa syventyä aiheeseen enemmän, kuin ehkä se kuuluisin romaani aihealueesta, eli Umberto Econ ”Ruusun nimi” (1980)? No, enpä tiennyt mihin ryhdyin. 

Voi pojat, tässäpä oli vaikea teos. Ja ei silleen mielenkiintoisella ja innostusta herättävällä tavalla. Ruusun nimi on murhamysteeri, joka sijoittuu 1300-luvun italialaiseen benediktiinläisluostariin. Sen se varsinainen mysteeri on mielenkiintoinen, mutta se on haudattu aivan käsittämättömän jaarittelun alle. Kirjasta valehtelematta kaksi kolmasosaa, jopa enemmän, on aivan hiuksianostattavan ankeaa jappasua ja jaarittelua täysin yhdentekevistä uskonnollisista näkemyseroista, luettelointia milloin mistäkin käsillä olevasta asiasta, kirjan päähenkilön Adson horinoita unistaan ja kaikkea muuta mahdollista, ja tarinan fokus hukataan tämän tästä. Ja tämä kaikki kirjoitettu niin mahdollisimman monimutkaisella ja koukeroisella kielellä, kuin ikinä mahdollista. 

Tarinassa seurataan Adsoa ja tämän mestaria, Williamia. Adso on saksalainen munkkinoviisi ja William englantilainen maailmankuulu (no, euroopankuulu) mestarimunkki. He saapuvat kirjan alussa italialaiseen luostariin Pyhän Saksalais-Roomalaisen Keisarikunnan keisarin edustajina, tarkoituksenaan osallistua muutaman päivän päästä alkaviin neuvotteluihin keisarin ja Avignonin Paavin välillä. Mutta heti alkuun luostarissa kuolee munkki mystisissä merkeissä, ja hetikohta toinen. Ja sitten kolmas. Ja William, kuuluisana deduktion ja päättelyn mestarina, alkaa Adson kanssa selvittämään rikosten ketjua. Tämä on se mielenkiintoinen osuus kirjasta.

Se, mikä minun kohdalla sitten vei sen mielenkiinnon, on se kaikki tauhka mitä lapioidaan tämän mysteerin päälle loputtomalla tahdilla. William ja Adso käyvät loputtomia teologisia ja filosofisia väittelyjä luostarin muiden munkkien kanssa, joissa tyypillisesti väitellään (kärjistetysti) siitä, onko kengännauhojen sitominen ennen pipon päähän laittoa harhaoppisuutta, vai kenties toisinpäin. Ymmärrän kyllä, että Eco kuvaa kirjassaan nimenomaan 1300-luvulla eläneiden ihmisten ajatusmaailmaa ja uskonnollisuutta, mutta ei se jaarittelu silti siitä yhtään mielenkiintoisemmaksi tai mielekkäämmäksi muutu. Hahmojen jankkaamiset ovat puisevaa, ja useimmiten juonen kannalta täysin turhaa vääntöä, jostain pikkutarkoista uskonopin tulkinnoista.

Yhdessäkin (pitkässä!) takaumaosuudessa Adso muistelee nuorempana näkemäänsä harhaoppisen teloittamista, ja oli täysin varma että nyt ollaan syytöntä miestä viemässä roviolle, kunnes hän sanoi jonkun aivan triviaalin asian hieman eri tavalla, mitä kirkko vaatii. Tämän vuoksi asia oli sillä selvä, Adson mielestä mies olikin harhaoppinen ja roviolle vaan. Anteeksi vaan, mutta että mitenkä?! Kirja on täynnä tällaisia, nykysilmin aivan käsittämättömiä tapahtumia. 

Kirjan hahmot ovat muutenkin kautta linjan aika vastenmielisiä ihmisiä. Luostarin munkit ovat katkeria, kaunaisia ja pikkusieluisia tyyppejä, jotka suu vaahdossa saarnaavaat synneistä ja maailmanlopusta, ovat ilomielin tuomitsemassa mielestään harhaoppisia kuolemaan ja yleisesti ottaen ovat äärimmäisen epämiellyttäviä ihmisiä. Kaikki ovat ajatusmaailmaltaan kuin jotain noitavainojen hulluimpia sekopäitä, tai nykyajan Talebaneja. Päähenkilöt William ja Adso eivät ole juuri sen parempia. William hyväksyy täysin viattoman nuoren naisen polttamisen roviolla olankohautuksella, koska semmoista se vaan on. Ja Adso tosiaan pyrkii kertojana esittämään ”fiksumpaa”, mutta aiempi esimerkki osoittaa että ihan samanlainen fanaatikko hänkin on. Ja kyllä, tässä kohtaa voi ymmärtää että Eco on tarkoituksella tehnyt hahmoista tällaisia, mutta sen vuoksi kirjasta on ihan hemmetin vaikea pitää, kun kukaan hahmoista ei ole sellainen jota varsinaisesti lukijana kannustaisi, tai johon voisi samaistua. 

Ja tosiaan se tyyli, miten Eco kirjoittaa, tekee kaiken seuraamisesta vielä ekstravaikeaa. Taas kerran ymmärrän, koko tarina on kirjoitettu Adson näkökulmasta, ja hän on kertojana, mutta on tämä vaan silti aivan tarpeettoman vaikeaselkoisesti kirjoitettu. Minä pidän itseäni kohtalaisen kokeneena lukijana, ja mielestäni lukemisen ymmärtämisen tasoni on ihan hyvällä tasolla, mutta Ruusun nimen kohdalla tippuin kärryiltä aivan koko ajan. Hahmoja on paljon, ne on kaikki munkkeja, ja luostarin asukkaista puolet tuntuu olevan seniilejä vanhoja pappoja. Hahmot puhuvat ja käyttäytyvät samalla tavalla (suu vaahdossa saarnaten), ja heitä ei hirveästi edes esitellä, ja koko ajan lukijana on tunne että ei kyllä ole hajuakaan kuka tämäkin tyyppi on. Paikkojen ja tapahtumien kuvailu on myös niin pikkutarkkaa ja täysin överiksi menevää yksityiskohdiltaan, että puolessavälissä kappaletta huomaa, että ei enää muista mitä alussa sanottiin.

Tämä kaikki tekee kirjasta, ainakin minulle, aivan tavattoman vaikean kokonaisuuden. Haluaisin seurata sinällään mielenkiintoista sarjamurhamysteeriä keskiajan luostarimaailmassa, mutta sen sijaan sainkin tutkielman 1300-luvun luostarilaitoksen uskonriidoista, ja siellä sivussa vähän mysteeriä. Tiedän kyllä, että Ruusun nimi on maailmankirjallisuuden suuria klassikoita, ja voihan se olla että en vaan tajua tätä, mutta ei tämä kyllä oikeasti mikään hyvä kirja ollut. Aivan todella yliarvostettua jaarittelua. Ehkä tämä oli suuri koetinkivi kirjallisuuskonossöörini statukselle, ja epäonnistuin surkeasti? Sitten se on niin, ja jatkan ilolla scifi-, fantasia- ja kauhunörtin urallani. Se on paljon hauskempaa.

Itse mysteerille annan 3/5, ihan mielenkiintoinen se kuitenkin oli, vaikkakaan ei todellakaan mitään tajunnanräjäyttävää, mutta kirja kokonaisuudessaan saa 1/5. Täydellistä ajanhukkaa, ainakin minulle. Onneksi Skalitzin Henkan kanssa vietetty aika on ollut laadukkaampaa.

Ps. Umberto Econ hankaluudesta kirjailijana kertonee sekin, että kolmesta hänen teoksesta, jota olen YRITTÄNYT lukea, tämä oli ainoa jonka olen päässyt loppuun. ”Focaultin heiluri” ja ”Baudolino” jäivät molemmat aikoinaan kesken, ja täysin samasta syystä kuin miksi ”Ruusun nimi” oli niin vaikeaa luettavaa. Hyvänen aika, että mies on rakastunut omaan jankkaamiseensa. 

Pps. Jos oikeasti haluaa hyvän tarinan keskiajan luostarimaailmasta, niin mitä lämpimin suositus Pentiment-pelille. Se on aivan upea tarina, myös murhamysteeri, joka sijoittuu saksalaiseen luostariin. 

Emily St. John Mandel - Station Eleven

Tämän blogin aloitti kirja kulkutaudin aiheuttamasta maailmanlopusta, Stephen Kingin ”Tukikohta”. Tässä oli taas semmoinen. Kierrän samoja teemoja näemmä välillä. Tähän tuli tartuttua, koska katsoin tässä muutama vuosi sitten saman nimisen HBO:n tv-sarjan vuodelta 2021, ja pidin siitä todella paljon. Minisarja oli tosi tunnelmallinen ja ajatuksia herättävä tapaus.  Sarja perustuu pitkälti kirjaan, mutta näin jälkikäteen arvioituna ottaa kyllä tosi isoja tarinallisia vapauksia, ja juonellisesti kyseessä on kaksi hyvin erilaista teosta. Mutta en sen enempää vertaile näitä, katsokaa sarja jos sen jostain löydätte, on hyvä. 

”Station Eleven” (2014) on kanadalaisen Emily St. John Mandelin teos ihmisyydestä, selviytymisestä ja kontakteista joita luomme elämämme aikana. Se kuvaa useita eri ihmisiä maailmassa, jossa supertappava influenssa tappaa lähes koko ihmiskunnan. Vain satunnaisia ihmisiä jää henkiin, ja hekin puhtaasti tuurilla, onnistumalla eristäytymään muista pandemian puhkeamisvaiheessa. Kirjahan on tosiaan kirjoitettu ennen koronapandemiaa, että siinä mielessä kirjan premissi on karmaisevan tuttu, mutta tauti on vähän liiankin tehokas. 

Kirja etenee useammalla eri aikatasolla. Ensinnäkin seuraamme kirjan henkilöitä taudin puhkeamisvaiheessa ja välittömästi sen jälkeen. Tämän lisäksi seuraamme osittain samoja hahmoja 20 vuotta myöhemmin, täysin uudenlaisessa maailmassa, missä ihmiskunta on taantunut pieniksi kyläyhteisöiksi jotka elävät murentuneen sivilisaation raunioissa. On myös paljon takaumia pandemiaa edeltäviin vuosiin. Ajassa hypellään edestakaisin lukujen välillä, mutta tarinallinen narratiivi pysyy kyllä nätisti kasassa.

Tarinassa on useita hahmoja, eikä kukaan varsinaisesti nouse päähenkilöksi. On Kirsten, pandemian alussa 7-vuotias pikkutyttö, joka 20 vuotta myöhemmin elää kiertelevän teatteriryhmän mukana näyttelijänä. Teatteri kiertää Michigan-järven rannoilla olevia selviytyneiden ja heidän jälkeläisten kyliä, ja esittää Shakespearin näytelmiä. Toinen keskeinen hahmo on Jeevan, nuori mies joka havahtuu pandemian alkumetreillä vaaraan ja onnistuu pelastamaan itsensä. Kolmantena keskeisenä hahmona on Arthur, kuuluisa näyttelijä, joka kuolee heti kirjan alussa sydänkohtaukseen kesken teatterinäytöksen. Kirsten on saman näytöksen lapsinäyttelijä, ja Jeevan yrittää elvyttää Arthuria. Tämä tapahtuu sinä iltana, kun pandemia puhkeaa maailmanlaajuisesti. Tässä on ensimmäinen esimerkki hahmojen kontakteista, joita kirja rakentaa.

Station Eleven pyörii paljon taiteen, näyttelemisen, ilmaisunvapauden ja vastaavien teemojen ympärillä. Asiat, jotka ennen pandemiaa tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, ovat 20 vuotta myöhemmin muuttuneet luksukseksi, mutta kuten teatteriseurueen motto sanoo ”survival is insufficient”, Eli pelkkä selviytyminen ei riitä. Ihmiskunta ja ihmiset tarvitsevat muutakin. Samaa teemaa toistetaan myös ”nykyaikaan” ja ennen pandemiaa sijoittuvissa teemoissa. Yksi päähenkilöistä tekee elämäntyönään sarjakuvateosta, Station Eleveniä, jota ei oikeastaan edes aio koskaan julkaista. Arthur taas elää Hollywood-näyttelijän pintaliitoarkea, ja kaikki on performanssia.

Kirja on todella hyvin ja kauniisti kirjoitettu. Todella taidokasta tekstiä, ja tarinankerronnallisesti toimii älyttömän hyvin. Pandemian jälkeisen maailman surumielinen haikeus, menettämisen tunne ja kaipuu vanhaan tulee todella hyvin lukijalle asti. Kirjan tunnelma yleisesti ottaen on surullinen, melankolinen ja samalla myös toivoa herättävä. Lähes koko ihmiskunnan tuhoava tauti ei onnistu tuhoamaan ihmisyyttä, ja 20 vuotta myöhemmin haavat alkavat parantua. 

Kyllä tätä voi suositella hyvinkin kenelle tahansa. Kirja on ymmärtääkseni suomennettukin, kulkee nimellä ”Asema 11”. Itsellä tuli luettua aika vauhdilla, sen verran vangitseva tapaus, ja ei edes kovin pitkäkään. Ei tämä mikään täydellinen mestariteos ollut, varsinkin Arthurin ”rikkaan näyttelijän maailmantuska”-osuudet oli aika haukotuttavia, mutta muilta osin toimi kyllä hyvin. 

4/5

Stephen King - Musta torni, osat 4-6

Ja tällä kertaa sitten käsittelyyn Mustan Tornin osat 4-6!

Osa 4 - Velho (1997)

Sarjan neljäs osa, Velho, on käsittääkseni hyvin tunteita jakava teos. Osa sarjan faneista inhoaa sitä, osa rakastaa. Itse olen käynyt läpi molemmat tunneskaalan päät tämän kirjan kanssa. Nuorempana, kun luin tämän ekan kerran, olin äärimmäisen pettynyt kirjaan. Varsinkin, kun huomioi, että tuolloin 90-luvun lopulla tämä oli viimeisin sarjaan kirjoitettu osa, ja seuraavasta ei ollut tietoakaan! Viides osa tuli vasta 2005. Nyt näin aikuisiällä olen oppinut arvostamaan kirjaa, ja pidän siitä tosi paljon.

Velho on sarjan väliosa. Se on keskimmäinen kirjasarjassa, ja tarinankerronnallisesti se käytännössä pysähtyy. Se on ennenkaikkea kertomus Rolandin menneisyydestä, modernisti sanottuna Rolandin ”origin story”, eli pyrkii selittämään hänen historiaansa. Kirja koostuu kolmesta selkeästi erillisestä osiosta, on intro, varsinainen pihvi, ja sitten outro. 

Intro jatkaa taas suoraan edellisen osan eli Joutomaan lopusta. Sankarijoukkiomme oli päässyt umpihullun Blaine Yksiraiteisen kyytiin, ja tämä oli haastanut heidät arvuuttelukisaan. Varsinainen kisa käydää Velhon alussa, ja voi pojat, se on hieno kohtaus. Tässä mittelössä varsinkin Eddie pääsee loistamaan ja ratkaisee homman tavalla, jonka jälkeen pitää vain laskea kirja käsistä ja virnuilla hetken. Tämän jälkeen seurataan hetken aikaa joukon matkaa uusilla seuduilla. Käytännössä porukka on siirtynyt Blainen kyydissä toiseen maailmaan, Kingin ”Tukikohta”-kirjan ympäristöön. 

Siellä he pysähtyvät leiritulen äärelle, ja Roland alkaa kertomaan menneisyydestään. Ja valtaosa kirjaa on tätä kertomusta, kun Roland kertoo miten hänestä tuli revolverimies. Takaumassa seurataan Rolandin ensimmäistä tehtävää revolverimiehenä, kun hän kahden muun ”vastavalmistuneen” revolverimiehen Cuthbertin ja Alainin kanssa lähetetään Gileadin kaukaisimmille syrjäseuduille Mejisin provinssiin tekemään tutkimusta alueen resursseista. Gilead on vaipunut sisällissotaan, ja pitkään omillaan olleiden seutujen oletetaan osallistuvan keskushallinnon puolella tähän. 

Velhon kuvataide on... Omituista.

Velho on ennen kaikkea rakkaustarina. Nuori Roland rakastuu tulisesti paikalliseen neitoon Susan Delgadoon, joka on luvattu morsiammeksi Mejisin pormestarille. Samaan aikaan kapinalliset juonivat omiaan, ja Roland, Alain ja Cuthbert sotkeutuvat paljon isompaan kuvioon mitä he alunperin olettivat. 

Isommin spoilaamatta tämä tarina nuoresta Rolandista toimii todella hyvin. Se on hyvin irrallinen kirjasarjan pääjuonesta, mutta itsenäisenä fantasiawesterninä se on tosi hyvä. Rolandin ja Susanin rakkaustarina on raastavan traaginen, ja iso juoni Mejisin provinssin kähminnöistä toimii myös. Nuorena tätä lukiessa ärsytti se, että pääsarjan älyttömän mielenkiintoisesta maailmasta hypättiin jonnekin fantasia-Arizonaan, mutta nykyään osaa arvostaa tätä omana teoksenaan. Muutenkin, kun ymmärtää että Mustassa Tornissa tärkeintä ei ole perille pääsy, vaan matka, niin sarjaan on paljon helpompi suhtautua. 

Rolandin pitkän muistelujakson jälkeen palataan kirjan loppuun vielä sankariporukkamme luo, kun he kohtaavat omassa ajassaan mystisen Velhon, ja nykyaika ja Rolandin menneisyys nivoutuvat upeasti yhteen. Loppuosio on tosi lyhyt, mutta silti hyvin toimiva. 

Velho on nykyään tarkasteltuna sarjan parhaita osia. Tiedän että moni inhoaa tätä kirjaa juuri sen irrallisuuden vuoksi, mutta tätä täytyy arvostaa ennenkaikkea omana itsenäisenä teoksenaan.

4/5

Osa 5 - Callan sudet (2003)

Velhon jälkeen palataan Callan sudet-teoksessa porukkamme Rolandin, Eddien, Susannahin, Jaken ja Oin seikkailujen pariin. Ja voi pojat, että palataankin. Kyseessä on kakkososan ohella mielestäni koko kirjasarjan paras osa. Siinä missä Velho oli fantasiawestern-kertomus Rolandin nuoruudesta, niin Callan sudet on fantasiawestern-kertomus seuraamastamme porukasta. Roland on koulutanut kaikkia kolmea, Eddietä, Susannahia ja Jakea uusiksi revolverimiehiksi, ja tässä osassa päästäänkin sitten näkemään miten koulutus on onnistunut. 

Kirjan alussa, suoraan Velhon tapahtumien jälkeen, porukkamme matkaa jälleen läpi erämaan, ja samalla myös todellisuuksien ja maailmojen rajan yli, päätyen takaisin Rolandin maailmaan, mutta hänelle täydellisen tuntemattomille seuduille. He saapuvat Calla Bryn Sturgis-nimiseen maalaiskylään, jota asuttaa joukko maanviljelijöitä, ja koko ympäröivä seutu on samanlaista maaseutua. Kylässä asuu myös katolinen pappi, Isä Donald Callahan, joka on siis suoraan yksi päähenkilöistä Kingin ”Salem’s Lot”-kirjasta. Erikoisena juttuna lähes kaikki lapset syntyvät kaksosina, kaksoisraskaudet ovat yleisin tapa saada lapsia. 

Kylä elää jatkuvan pelon alla, sillä aina muutaman vuosikymmenen välein ”sudet”, jonkinlaiset hirviöt, hyökkäävät seudulle ja vievät kaikista alle nuoruusikäisistä (eli noin alle 14v) kaksoispareista toisen ”jonnekin”, kukaan ei tiedä minne. Ja muutamaa kuukautta myöhemmin nämä kaikki palautetaan ”rontteina”, pysyvästi vaikeasti aivovammaisina kuorina jotka eivät koskaan lopeta kasvamista ja kasvavat lopulta jättimäisiin mittoihin, ennen kuin sydän pettää. Kyläläiset tuntevat hyvin revolverimiehen käsitteen ja legendat koskien heitä, ja pyytävätkin Rolandin joukolta apua. Sudet ovat taas tulossa, ja kyläläisillä ei ole mitään keinoa vastustaa niitä. 

Näistä lähtökohdista Callan sudet rakentaa aivan helkkarin hienon, ”Seitsemän samuraita”-henkisen skenaarion, kun Roland joukkoineen valmistautuu tulevaan hyökkäykseen, ja ottaa myös kyläläiset mukaan valmistautumaan. Jännitettä rakennetaan ja se kasvaa huippuunsa kun sudet lopultakin tulevat, ja seuraa eeppinen taistelu niitä vastaan.

Tämän lisäksi seurataan Callahanin tarinaa. Miten katolinen pappi vampyyrien riivaamasta kaupungista Mainen osavaltiosta on päätynyt toiseen ulottuvuuteen pitämään kirkkoa maailmassa, joka ei tunne kristinuskoa? Kirjan myös Callahan liittyy uutena jäsenenä Rolandin Ka-Tetiin. Ja hienoa että liittyy, sillä hahmona Callahan on tosi hyvä. Ristiriitainen, alkoholismin ja syyllisyyden riivaama mies. 

Kirjan kuvataide on myös upeaa.

Callan sudet on siinä mielessä samanlainen kuin ”Kolme korttia pakasta”, että se rakentaa aika yksinkertaisesta lähtötilanteesta todella hienon tarinan. Lukija, joka on kulkenut jo useamman kirjan verran porukkamme kanssa, pääsee viimein todellakin näkemään mitä on olla revolverimies, ja millä tavalla se muuttaa heitä kaikkia. Ja se muuttaa heitä eri tavoin. 

Kirja on mielestäni Kingin parhaita teoksia, ja tosiaankin kakkososan kanssa koko sarjan paras, ja juonellisesti ehkä koko sarjan huippuhetki. Mutta vain sellaiselle, joka on lukenut koko kirjasarjan tähän mennessä, ei tämä muuten varmaan toimisi yhtään. Mutta kuka hullu alkaisikaan lukemaan fantasiakirjasarjaa sen viidennestä osasta?!

5/5

Osa 6 - Susannan laulu (2004)

Callan susien parhauden perään on valitettavaa, että sitä seuraa ehkä kirjasarjan huonoin osa, eli Susannan laulu. Susannan laulu jatkaa jälleen kerran suoraan viidenen osan jälkeen, ja kuvaa itse asiassa oikeastaan vain muutaman tunnin mittaista ajanjaksoa välittömästi Calla Bryn Sturgisin suuren taistelun jälkeen. 

Kirja jakautuu kolmeen eri juonilinjaan, jotka ovat oikeastaan täysin erillisiä toisistaan, eivätkä kirjan aikana kohtaa. Ensinnäkin seurataan Susannahia, joka on lähtenyt omille teilleen vuoden 1999 New Yorkiin, ja tämän syytä ei oikein voi avata ilman että spoilaa isosti juonta Joutomaasta alkaen. Toiseksi seurataan Rolandin ja Eddien matkaa, kun nämä luulevat lähetävänsä Susannahin perään, mutta päätyvätkin 1970-luvun Maineen. Kolmas juonilinja seuraa Jakea, Oita ja Isä Callahania myös vuoden 1999 New Yorkissa. 

Näistä juonilinjoista kaikki kolme ovat omalla tavallaa tosi ongelmallisia. Ensinnäkin, Susannahin tarinassa aivan merkittävän iso osa vietetään hänen pään sisällä. Pään sisäiset psyykkiset kamppailut voivat olla joskus aivan mielenkiintoisia, mutta Susannan laulussa tähän käytetään aivan liian paljon aikaa.

Toisekseen, Rolandin ja Eddien matka 1970-luvulla alkaa kyllä räväkästi, mutta sen jälkeen ottaakin semmoisen twistin, että sen typeryyden edessä pitää vain laskea kirja käsistä, katsoa ikkunasta ulos ja hengitellä rauhassa. Harvoin olen inhonnut kirjailijan juonellisia ratkaisuja yhtä paljon, ja pitänyt sitä yhtä itsekeskeisenä oman egon kohotuksena, kuin tätä. Tietäjät tietää. 

Kolmantena Jaken, Oin ja Callahanin matka, joka voisi olla periaatteessa aivan mielenkiintoinen, jätetään täysin sivuseikaksi ja koostuu muutamasta kohtauksesta, ajallisesti ehkä muutamasta minuutista. Ylipäätään kirjan aikaskaala on kummallinen. Aiemmat osat kuvasivat pitkiä, kuukausien ajanjaksoja. Tarinoiden annettiin kasvaa, tilanteiden hengittää. Nyt kaikki tapahtumat on puserrettu muutamaan tuntiin. Tuntuu, että hahmoilla on hirveä kiire, mikä periaatteessa on juonellisesti ihan perusteltua, mutta ei tarinankerronnallisesti ole kuitenkaan järkevää. Aikajänteen fokuksen muutos ei vaan toimi, kun kirjasarjassa aiemmin on ollut kyse nimenomaan rauhallisesta etenemisestä.

Jopa kirjan kuvitus on jotenkin luotaantyöntävää...

Ehkä pahimpana ongelmana kuitenkin on se, että tässä ei päästä tarinallisesti mihinkään. Aiemmat osat kaikki olivat kuitenkin koherentteja kokonaisuuksia. Joutomaa oli ainoa, jossa on samalla tavalla tunne siitä, että homma jää kesken. Susannan laulussa ei ole oikein alkua eikä loppua. Se vaan tykittää tapahtumansa hirveällä kiireellä, ja homma jää täysin kesken. Tämä on siinäkin mielessä harmi, että sarjassa on kuitenkin tähän asti ollut kyse nimenomaan matkasta, siitä kun hahmot etenevät hitaasti mutta varmasti kohti Mustaa Tornia, niin nyt laitetaan homma hirveäksi juoksuksi.

Muistan ekalla lukukerralla olleeni tosi pettynyt kirjaan. Ja kyllä se niin on, että sama tunne oli tälläkin kertaa päällä, kun tuossa vuodenvaihteen tienoilla laskin tämä käsistäni. Eniten harmittaa se, että Callan susien loistavan tarinan perään tulee niin iso lässähdys. Susannan laulu on sarjan huonoin kirja myös Kingin teoksissa yleisesti sieltä heikoimmasta päästä.

2/5

Ja näin saatiin päätökseen Musta Torni-katsaus osista 1-6. 

Tässä vielä kertauksena pisteet kaikista:

1. Revolverimies 3/5

2. Kolme korttia pakasta 5/5

3. Joutomaa 4/5

4. Velho 4/5

5. Callan sudet 5/5

6. Susannan laulu 2/5

Kunhan tässä huhtikuun aikana pääsen lukemaan viimeisen osan, ja toivottavasti kevään aikana myös loppuun, niin kirjoitan luonnollisesti myös siitäkin. Mutta mitä blogini lukijat ajattelitte? Varsinkin ne, joille sarja on tuttu, oletteko samaa tai eri mieltä arvioistani? Kommentteja toivotaan!

Stephen King - Musta Torni, osat 1-3

Olen tässä viimeisen parin vuoden ajan lukenut Stephen Kingin ”Musta Torni”-sarjaa uusintalukuna, edellisestä kerrasta on aikaa jo noin 15 vuotta. Pääsin hieman ennen tämän blogin aloitusta 6. osan eli ”Susannan Laulun” loppuun, ja suunnitelmissa olisi ottaa seuraavaksi lukuprojektiksi (kunhan nyt työn alla oleva kirja on luettu) sarjan viimeinen osa eli ”Musta Torni”. Joten tässä kohtaa ajattelin tehdä jonkinlaisen katsauksen koko sarjaan tähän asti. Omistan sarjan pääosan kaikki kirjat todella hienoina Tammen kovakantisina ja kuvitettuina painoksina, ja setti on kyllä oman kirjahyllyn tärkeimpiä aarteita. 

”Musta Torni”-kirjasarja on Stephen Kingin magnum opus. Se on kirjasarja jota hän kirjoitti vuosien 1982 - 2004 välillä, ja teki sarjaan vielä väliosan ”Tuulen avain” vuonna 2012 (joka minulta vielä puuttuu kokoelmasta). Näiden lisäksi todella moni Kingin muista teoksista viittaa Mustaan Torniin, kirjasarja vilisee Kingin muiden teosten hahmoja ja ylipäätään kirjasarja pyrkii luomaan jonkinlaisen yhteisen ”multiversumin” johon oikeastaan kaikki Kingin yliluonnolliset kirjat melkeinpä sijoittuvat. Eli ei ihan pieni suoritus. Kirjasarja on myös siitä kuuluisa, että King ei todellakaan tiennyt sitä aloittaessaan, että tästä tulee näin pitkä ja laaja kokonaisuus, ja kolmea viimeistä osaa lukuunottamatta osien välillä oli vuosien taukoja, kun King oli toistuvasti sarjan osalta pahassa "writers blockissa". 

Mutta millainen kirjasarja tämä sitten on? Stephen King tunnetaan kauhukirjailijana ja nyt myöhemmällä iällä myös todella kovana dekkaristina, niin onkin vähän erikoista että tämä hänen merkittävin suurteos onkin... Fantasiakirjallisuutta! Ja vielä kaiken lisäksi kyseisen genren harvinaisempaa laitaa eli fantasia-westerniä. Kirjasarja sijoittuu enimmäkseen fantasiamaailmaan joka muistuttaa hyvin paljon villin lännen ajan Amerikkaa, johon sekoittuu ritarifantasiaa, ulottuvuuksien välillä hyppelyä, post-apokalyptista menoa ja eräänlaista retrofuturismia, vähän samaan tyyliin kuin esim. Fallout-peleissä (ja erinomaisessa tv-sarjassa). Kyseessä on tosi erikoinen sekametelisoppa, mutta sellainen joka silti toimii aivan maagisen hyvin. 

Kirjasarjan keskiössä on Roland Deschain, maailman viimeinen Revolverimies. Revolverimiehet ovat eräänlaisia ritarin ja lännen pyssysankarin sekoituksia, kovimmista kovimpia sotureita jotka eivät luovuta ja anna periksi koskaan. Heillä on syvää ymmärrystä myös taikuudesta ja maailman rakenteesta. Roland, lajinsa viimeinen, on ensimmäisen kirjan alussa jahtaamassa mystistä mustiin puettua miestä. Samalla hän on etsimässä legendaarista Mustaa Tornia, joka sijaitsee maailman keskipisteessä ja pitää koko olevaisuutta koossa. Hän on kosto- ja etsintäretkellä, ja siitä alkaa häkellyttävän eeppinen ja monivaiheinen tarina joka johtaa läpi ajan ja avaruuden tuolle puolen ja sieltä takaisin. Ja tästä lähtökohdasta lähden käymään läpi kirjat osa kerrallaan, ja juonispoilereita on tiedossa ainakin yleisellä tasolla, en yksityiskohtiin kuitenkaan mene.

Osa 1 - Revolverimies (1982)

Revolverimies on teoksena vielä selkeästi eräänlainen prototyyppi, ja kirjoitettu yksittäiseksi tarinaksi ilman, että sille välttämättä olisi tarvetta edes saada jatkoa. Se esittelee meille Rolandin ja hänen arkkivihollisensa ”Mustiin puetun miehen”. Roland on jo vanha, viimeinen revolverimies, ja hän jahtaa mustiin puettua miestä suunnattoman aavikon halki. Mutta miksi, siinäpä onkin koko kirjan juttu. Roland muistelee takaumien kautta sitä, miksi tässä ollaan. Nuoruudessa Roland oli myyttisen Gileadin, kyseisen maailman kuuluisimman valtakunnan, kruununprinssi. Gileadin kuninkaat ja ylhäisön miehet olivat kaikki revolverimiehiä, mutta Rolandin aikana valtakunta on jo sortumassa. 

Kirjassa kuvataan sekä Rolandin lapsuutta, että juuri ennen aavikolle saapumista edeltäviä tapahtumia Tull-nimisessä kaupungissa, missä Roland tekee hirveitä tekoja saadakseen mustiin puetun miehen kiinni. Kirjassa esitellään myös koko sarjan kannalta keskeinen hahmo, noin 10v poika nimeltä Jake, joka eli vuoden 1977 New Yorkissa, mutta sitten hän kuoli, ja heräsi kirjan maailmasta. Ja kyllä, kirjasarjassa tullaan hyppimään ja paljon ”meidän maailman” ja Rolandin maailman välillä, tottukaa siihen. Roland ja Jake matkaavat läpi kuolleen joutomaan, ja kirjan lopussa Roland lopulta saavuttaa mustiin puetun miehen. Heidän kohtaaminen ei ole ihan sellainen, mitä on pohjustettu, ja sen jälkeen kirjan lopussa Roland jää yksin jatkaakseen matkaansa kohti Mustaa Tornia. 

Revolverimiehen upeaa kuvitusta. 

Revolverimies on tosi, tosi hämmentävä teos. Se on unenomainen, välillä painajaismainen ja välillä houreunelta vaikuttava matka kuolleessa maailmassa. Roland ei ole mikään hyvä tyyppi, ja hänen tarkoitusperänsä ovat välillä vielä tosi hämäriä. Myöhempien kirjojen rikas maailma on vielä raakileen asteella. Gilead on kuin keskiajan Eurooppaa, Tull taas kuin suoraan jostain räkäisimmästä spagetti-westernistä. Miksi maailma on kuolemassa, miksi kaikki on sortunut, miksi jotkut tuntuvat päätyvän tänne kuoleman jälkeen, näihin ei juurikaan saada vastauksia ja paljon jätetään lukijan mielikuvituksen varaan.

Yksittäisenä teoksena Revolverimies on aika keskinkertainen Kingin tuotannossa. Se on kiehtova ja ajatuksia herättävä, ja aika lyhyt myös. Kirjasarjan aloittajana se on oikein hyvä intro ja herättää kyllä mielenkiinnon, koska lukijana haluaa saada vastuksia että mitä ihmettä täällä tapahtuu. Jos mielenkiinto herää, kannattaa ehdottomasti jatkaa. 

3/5.

Osa 2 - Kolme korttia pakasta (1987)

Ja kannattaa jatkaa ihan vaan siksikin, että seuraavaksi on vuorossa kirjasarjan parhaita osia, myös ylipäätään mielestäni Kingin parhaita kirjoja, eli ”Kolme korttia pakasta”. Kirja jatkaa suoraan ”Revolverimiehen” lopusta. Roland on kohdannut mustiin puetun miehen, ja herää tunnetun maailman laidalla olevan meren rannalta. Siellä hän loukkaantuu vakavasti kammottavien, mereltä tulleiden hirviöiden hyökkäyksessä, ja pelastaakseen itsensä hän joutuu turvautumaan meidän maailman ihmisten apuun. Roland nimittäin löytää meren rannalta joukon ovia, hiekassa pystyssä seisovia ovia, joista avautuu portti meidän maailmaan New Yorkiin eri aikakausina. Aivan normimenoa siis. 

Kolme korttia pakasta esittelee meille kirjasarjan kannalta kaksi uutta päähenkilöä, Eddie Deanin ja Odetta Holmesin. Eddie on vuodessa 1987 elävä narkkari, joka on pahoissa huumeveloissa. Odetta taas elää vuodessa 1964 ja on mustaihoinen kansalaisoikeusaktivisti, ja pyörätuolissa koska hän menetti jalkansa lapsena onnettomuudessa. Ja kyllä, 60-luku ja kansalaisoikeusaktivismi kun laitetaan yhteen, niin päästään käsittelemään paljon Yhdysvaltojen historian kipupisteitä. 

Eddie ja Odetta liittyvät kirjan aikana Rolandin matkaan, kun hän vetää heidät tahtomattaan omaan maailmaansa. Ja kyllähän siitä kommelluksia seuraa, kun vieroitusoireinen nisti ja jalaton nainen pääsevät keskelle loputonta erämaata yhdessä armottoman ja äärimmäisen fokusoituneen wanhojen aikojen revolverimiehen kanssa. 

Toisen osan kuvitus on selkeästi omaa tyyliään.

Kirjan lähtökohta näin aukikirjoitettuna voi vaikuttaa hölmöltä tai vähintään erikoiselta. Mutta todellisuudessa kirja toimii aivan häkellyttävällä tavalla. Hyvin yksinkertainen alkutilanne eskaloituu aivan todella jännittäväksi ja otteessaan pitäväksi selviytymiskamppailuksi. Samalla rakennetaan kirjasarjan maailmaa ja päähenkilökaartia. Siinä missä ”Revolverimies” oli vielä täysin Rolandin tarina, niin tästä eteenpäin Musta Torni-sarja on kertomus tämän kolmikon, eli Rolandin, Eddien ja Odettan (jonka nimi vaihtuu Susannahiksi, ja tämän syytä ei voi hirveästi avata spoilaamatta) matkasta kohti Mustaa Tornia. 

Rakastan tätä kirjaa. Muistan, kun luin tämän ensimmäisen kerran lukiolaisena. Olin kirjastosta lainannut ensimmäiset kaksi osaa, ja ensimmäisen osan jälkeen tartuin tähän vähän epäilevästi, kun ensimmäinen osa kuitenkin oli tosi hämärä monella tapaa. Ja sitten luin koko kirjan muistaakseni yhden illan ja yön aikana, niin älyttömän vahvasti se kaappasi otteeseensa. Tuntuu, että ”Kolme korttia pakasta”-teoksessa Kingillä loksahti kohdalleen, että mikä Musta Torni-sarjan juttu on. Tunnelma, tarinankerronta, maailman rakennus ja hahmot saatiin kaikki kerralla kohdilleen tässä teoksessa, ja sillä tyylillä vedettiin tästä eteenpäin.

5/5.

Osa 3 - Joutomaa (1991)

Joutomaa jatkaa melkolailla suoraan edellisen osan lopusta, itse asiassa sama teema toistuu kaikissa kirjoissa, eli koko sarja on yhtä jatkuvaa tarinaa. Roland, Eddie ja Susannah matkaavat kohti Mustaa Tornia. Roland on myös ottanut Eddien ja Susannan oppilaikseen, ja kouluttaa heistä uusia revolverimiehiä. Ensimmäisessä osassa tapahtunut Rolandin ja Jaken teiden eroaminen alkaa myös vaikuttaa yhä enemmän Rolandiin, jonka mieli alkaa mennä rikki. Kirjan keskiössä onkin Jake, ja tämän saaminen osaksi joukkoa, Ka-Tetiä kuten Roland heitä kutsuu. Lopulta Jake saadaan takaisin, ja sitten kasassa onkin kirjasarjan lopullinen päähenkilönelikko. Tai oikeastaan viisikko, sillä eräänlainen omituinen mäyrän ja koiran sekoitus  (mutta ei mäyräkoira!) Oi liittyy myös osaksi joukkoa.

Tämän jälkeen sankariporukkamme matkaa läpi asumattoman erämaan ja päätyy Rolandin tunteman maailman tuolla puolen oleville seuduille, ja he kohtaavat ensimmäistä kertaa ihmisasutusta Tullin jälkeen. Joukko saapuu valtavan, kauan sitten sodassa tuhoutuneen ”Lud”-nimisen kaupungin laitamille, jossa romahtaneen yhteiskunnan jälkeläiset elävät maanviljelijöinä, ja Lud itsessään on raivohullujen jengiläisten taistelukenttää. Lud muistuttaa todella paljon New Yorkia, mutta yhteiskunnan täydellisen romahtamisen jälkeen. Kirjan lopussa porukka raivaa tiensä läpi Ludin, ja päätyy hulluksi tulleen tekoälyn hallitseman junan, Blaine Yksiraiteisen, kyytiin. Blaine haastaa joukon arvuutteluleikkiin, panoksena joko kyyti perille radan toiseen päähän, lähemmäs Mustaa Tornia, tai kuolema. Ja tähän asetelmaan Joutomaa päättyy.

Joutomaa on aiempaan kahteen osaan verrattuna massiivinen järkäle. Kirja ei ole hirveän paljon kakkososaa pidempi, mutta tuntuu paljon isommalta kirjalta. Se koostuu kolmesta selkeästä kokonaisuudesta. Ensin on Rolandin, Eddien ja Susannahin etsintäretki Jaken perässä. Sitten porukan matka kohti Ludia ja sen laidoille. Ja kolmantena tiivistunnelmainen kujanjuoksu rauniokaupungissa ja Blainen kohtaaminen. Massiivisuudestaan huolimatta se toimii oikein hyvin.

Kolmannen osan kuvitus on todella hienoa.

Toisessa osassa alkanut maailmanrakennus pääsee tässä osassa kunnolla vauhtiin. Kirjassa käsitellään paljon sitä, miksi Rolandin maailma on kuolemassa, miksi hän matkaa kohti Mustaa Tornia, ja miksi meidän maailma ja Rolandin maailma ovat niin vahvasti kytköksissä toisiinsa. King osaa tässä kohtaa maailman kuvaamisen todella hyvin, hän ei kerro liikaa ja jättää lukijan mielukuvitukselle sopivasti hommaa. Maailma tuntuu valtavalta, mystiseltä, siellä on selittämättömiä asioita ja kummallisia kytkentöjä meidän maailmaan, ja juttuja jotka ovat melkein tuttuja mutta ei sitten kuitenkaan.

King myös on loistava hahmojen rakentaja, ja tässä mielessä Joutomaa jatkaa loistavasti Kolme korttia pakasta-kirjan linjaa. Eddie ja Susannah saavat paljon tilaa, ja molemmat kasvavat hahmoina paljon. Eddie varsinkin on mahtavasti luotu hahmo, syvästi rikkinäinen ja traumatisoitunut nuori mies, joka yrittää kasvaa paremmaksi. Ja hänen sankarimatkaansa on hienoa seurata vierestä. Eddie tuntuu eniten realistiselta hahmolta koko sarjassa, mutta silti on täysin uskottavasti myös elämää suurempi sankari. Onhan hän tuleva revolverimies. 

Ihan kakkososan tasoinen mestariteos Joutomaa ei kuitenkaan ole. Siinä on kohtia, missä se tuntuu vähän laahaavan, ja kirjassa tapahtuu loppujen lopuksi aika vähän sen pituuteen nähden. King on toki tunnettu tästä hitaasta tarinankerronnastaan, ja Joutomaa on kirjoitettu vieläpä aikana, jolloin Kingillä oli tämä vaihe ehkä pahimmillaan tai parhaimmillaan, riippuu keneltä kysyy. Itse kyllä viihdyin Joutomaan parissa aivan todella hyvin.

4/5

Ps. Seuraavassa blogijulkaisussa sitten osat 4-6. ”Tuulen avain” jäänee jonnekin myöhäisempään katsaukseen, täytyy saada se ensin metsästettyä divarista. Haluan nimittäin saman Tammen mustakantisen painoksen kuin muutkin osat, ja sitä ei ole enää saatavilla uutena mistään. 

Frank Miller - Batman: Yön Ritari

Seuraavaksi Batmania! Frank Millerin Batman: Yön Ritari (1986) on monessa paikkaa tituleerattu yhdeksi parhaista koskaan julkaistuista Batman-sarjakuvatarinoista, ja ylipäätään pidetään yhtenä parhaista sarjakuva-romaaneista mitä on tehty. Olen tämän joskus aiemminkin lukenut puoleenväliin asti, mutta loppu jäi silloin jostain syystä lukematta. 

Yön Ritari asettaa alkuun mielenkiintoisen kysymyksen. Mitä supersankarille tapahtuu, kun hän tulee vanhaksi? Kirjan maailmassa Bruce Wayne on jo vanhuusiän kynnyksellä. Batmanina hän ei ole toiminut enää vuosiin, ja koko Batman hahmona alkaa olla unohdettu, menneen ajan reliikki, urbaani legenda ja jonka koko olemassaolo kyseenalaistetaan. Samaan aikaan Gotham City on hukkumassa rikollisuuden aaltoon. Kaupunki on täysin turvaton, rappiolla, kyyninen ja toivoton paikka. 

Bruce Waynen psyyke ei lopulta kestä tätä epätoivoa, ja hän palaa vielä kerran Batmanin rooliin, aloittaen raa’an yhden miehen sodan kaupunkia vaivaavaa rikollisuutta vastaan. Myös uusi Robin, tällä kertaa nuori nainen, tulee mukaan Batmanin tueksi. Eläkkeelle jäävä poliisipäällikkö Jim Gordonilla on myös oma tarinansa. Vanha kaarti vaihtuu poliisissa, ja tilalle tulee uusi näkemys, joka ei Batmanin harrastamaa vigilantismia suvaitse.

Tarina on lähes musertavan pessimistinen. Harvoin supersankarisarjakuva on näin kyynistä ja raakaa. Batman on hahmona julma ja väkivaltainen, rikolliset ovat vielä pahempia, ja esimerkiksi Jokeri murhaa kerralla satoja ihmisiä. Perinteisen supersankarisarjakuvan meininki, missä pahikset vähän pahistelee, mutta kaikki päättyy parhain päin, on jossain kaukana poissa. Kaikille käy huonosti, ja ehkä uutta Robinia lukuunottamatta aidosti hyviä tyyppejä ei ole. Tämän lisäksi Batmania pidetään vaarallisena rikollisena, ja tarinassa vahvasti kyseenalaistetaan tekeekö hän loppujen lopuksi hyvää, vai onko hän vain yksi väkivaltainen hullu muiden joukossa, joka toiminnallaan vaan lietsoo rikollista toimintaa? 

Teos pitää kyllä hyvin otteessaan. Sarjakuvana tämä on tosi komeasti tehty, kuvien sommittelu on todella taidokasta. Piirrosjälki on myös tosi toimivaa, mutta tämä nyt ei ole mikään ihme kun tekijänä on Frank Millerin tasoinen maestro. Tarinallisesti kirja koostuu neljästä osasta, ja sen parhaat paukut on laitettu kolmeen ensimmäiseen osaan. Neljäs osa on valitettavasti aika iso pudotus tasossa. Siinä missä kolme ekaa osaa ovat kuvausta nimenomaan Batmanista ja tämän vaikutuksesta, niin neljäs menee ihmeelliseksi maailmanlopun menoksi ja Batmanin ja Teräsmiehen väliseksi taisteluksi. Se ei vaan toimi samalla tasolla kuin kolme ensimmäistä. 

Kyllähän tämän klassikkostatuksen ymmärtää silti hyvin. Batman: Yön Ritari on todella vaikuttava teos ja nimenomaan sarjakuvaromaani. Se katsoo supersankaritouhua aivan uudesta näkökulmasta ja riisuu siitä kaiken gloorian ja leikkimielisyyden. Tilalle tulee synkkyyttä, julmaa väkivaltaa ja pohdintaa siitä, että millainen olisi oikeasti se tyyppi, joka päättää käyttää miljoonaomaisuutensa siihen että pukeutuu hassuun pukuu ja hakkaa rikollisia? Vahva suositus kyllä kaikille, joita hahmo ja formaatti kiinnostaa. 

Annan tälle 4/5, viimeisen osan heikkouden vuoksi ei tule täysiä pisteitä. 

Kyllä Millerin kynän käyttö vaan vakuuttaa!

Joe Abercrombie - The Devils

 

Joe Abercrombie on mielestäni paras fantasiakirjailija, mitä tiedän. Hänen First Law-trilogia, eli ”Blade itself”, ”Before they are hanged” ja ”Last argument of kings” on ehkä paras juonellinen fantasiakirjasarja minkä olen lukenut. Samaan maailmaan sijoittuvat itsenäiset jatko-osat ”Best served cold”, ”The Heroes” ja ”Red country” ovat myös kaikki todella hyviä. Varsinkin ”The Heroes” on itsenäisenä teoksena parhaita fantasiakirjoja mitä olen koskaan lukenut, ja ylipäätään omassa top10 parhaat kirjat ikinä-listalla. Samaan maailmaan on vielä uudempi ”The Age of madness”-trilogia, joka ei ihan yltänyt edeltävien kuuden kirjan tasolle, mutta oikein hyvää fantasiaa nekin olivat. Melkoinen määrä ylistyssanoja yhdestä kirjailijasta, mutta tässä kohtaa täysin ansaittuja.

Rakastan Abercrombien tyyliä, missä sekoittuu kielellisesti aivan mestarillinen tarinankerronta, aivan helkkarin hyvät ja persoonalliset hahmot, sopivalla tavalla mystinen maailma jonka pinnan alla on paljon enemmän mitä tarinat kertovat, sekä hahmojen todella roisi ja häpeilemätön kielenkäyttö. Hahmot käyttäytyvät ja puhuvat kuin oikeat ihmiset, ja Abercrombien tapa päästää lukija mukaan hahmojen ajatusprosessiin syventää vielä immersiota. Kirjojen lukeminen on aina puhdasta iloa, jossa uppoaa täysin höyryjyrän lailla etenevien tapahtumien ja uskomattomia onlinereita heittävien hahmojen maailmaan. Arvostan Abercrombieta genren klassikoidenkin kuten J.R.R. Tolkienin, Ursula Le Guinin ja vastaavien yläpuolelle, ja uskon että ajan myötä hänen teoksensa tulevat nousemaan genren suurien klassikoiden joukkoon. 

Joten kun Abercrombielta tuli viime vuonna ulos uusi kirja ”The Devils”, niin oletusarvoisesti olin tietenkin todella innoissani? No, en. Syitä oli kaksi. Ensinnäkin, kirja ei sijoitu First Lawin maailmaan. Toisekseen se sijoittuu meidän maailmaan. Plääh. Mutta ei sitten kuitenkaan meidän maailmaan, vaan eräänlaiseen fantasiaversioon meidän maailmasta. Tämä lähtökohta oli itselle jotenkin luotaantyöntävä. Mutta sitten kuitenkin, onhan tämä Joe Abercrombieta, että pakko kai se on kokeilla? No onneksi kokeilin, sillä The Devils on jumalauta mestariteos. Parhaita fantasiakirjoja mitä olen lukenut vuosiin, ja nousee Abercrombien teoksissa sinne kärkikastiin. 

The Devils sijoittuu siis vaihtoehtoiseen fantasiaversioon meidän maailmastamme, jonnekin noin 1300-luvulle. Tarkkaa ajanjaksoa ei kerrota, mutta selkeästi ollaan keskiajalla ja sen kukoistusvaiheessa. Meidän maailman ja kirjan maailman erot alkavat siitä, että Troijan sodassa voittoisana osapuolena olikin Troija, joka on kirjan tapahtumien aikaan Konstantinnopolin sijaan kreikkalaisen maailman keskus. Lännessä taas Rooman ja Karthagon välisen sodan voitti Karthago,  ja Rooman valtakunnan sijaan saatiinkiin Karthagon valtakunta. Merkittävimpänä erona kristinusko kokonaisuudessaan onkin matriarkaalinen, Jumala on Äiti, Jeesus oli nainen, Paavi on nainen ja ylipäätään kirkon ylin johto on naisten käsissä. Jopa Saatana kuvataan naisena. Tämän lisäksi maailmassa on taikuutta, enkelit ja demonit on todellisia, velhot nakkelevat tulipalloja, ja muslimien sijaan idästä saapui Eurooppaan haltioiden invaasio, joita vastaan kristikunta on käynyt vuosisatojen ajan pyhää sotaa.

Kuulostaako täysin kahelilta? No sitä se on, mutta todella hauskalla ja yllättävän toimivalla tavalla. Kun aivot saa käännettyä siihen asentoon, että ei, tämä ei ole mitään vaihtoehtohistoriaa, vaan puhtaasti fantasiamaailma jossa on todella tunnistettavia elementtejä meidän maailmastamme, mutta silti kuitenkin paljon on myös eri tavoin, niin tarinaan ja maailmaan uppoaa aivan täysillä. Ja se tarina on todella, todella hyvä.

Ja tästä eteenpäin kevyesti spoilereita, mutta ei mitään mitä ei tulisi alkumetreillä vastaan. Kirja kertoo ”Pyhän tarkoituksenmukaisuuden seurakunnan” suuresta seikkailusta Roomasta Troijaan. Kyseinen seurakunta on Roomassa valtaansa pitävän paavinistuimen salainen erikoisjoukko, joukko tuomittuja ja kirkon viholliseksi julistettuja ”friikkejä”, jotka kuolemantuomion sijaan on määrätty Paavin palvelukseen. Ja Paavihan on 10-vuotias pikkutyttö, jonka sanotaan olevan Jeesuksen toinen tuleminen. Seurakuntaan kuuluu Karpaattien vampyyri paroni Rikard, viikinki-ihmissusi Vigga, kuoleman kanssa leikkivä velho Balthazar, haltia Sunny, ikivanha ritari sir Jakob, sekä kaiken osaava erikoisnainen Babtiste. Kirjan alussa seurakunta saa johtajakseen uuden papin, munkin nimeltään veli Diaz, joka on täysin pihalla kaikesta. Edellinen pappi kuoli väkivaltaisesti. Itse asiassa kaikki edelliset papit ovat kuolleet väkivaltaisesti. Tämä porukka saa Paavilta tehtäväkseen saattaa Troijan valtakunnan tuleva kruununperillinen Alexia Troijaan, ja vaakalaudalla on koko Euroopan kohtalo. Vastassa on Troijan edesmenneen keisarinnan pojat, tunnetun maailman suurimman valtakunnan resurssit apunaan. 

Tästä lähtökohdasta rakennetaan aivan uskomatonta menoa. Päähenkilöpoppoo on toinen toistaan paremmin kirjoitettuja antisankareita, ja erityisesti Diaz, Vigga ja Balthazar nousevat kaikki omilla tavoillaan aivan huikeiksi hahmoiksi. Diaz on aivan paska munkki, ja tietää sen, mutta nousee silti tarinan aikana Seurakunnan eräänlaiseksi sieluksi ja moraaliseksi majakaksi. Vigga Ullasdottr on huoleton ja aina optimistinen soturineito, joka yrittää pitää sisällään asuvan hirviön aisoissa (ja kun hän siinä epäonnistuu, tapahtuu hirveitä). Balthazar Sham Ivam Draxi on taas täysin ylimielinen mulkero, ja nekromantikko, joka tekee kaikkensa päästäkseen pakoon seurakunnasta. Eihän siitä mitään tule, kun Paavin jumalallinen sinetti on voimakkaampaa taikuutta kuin mitä hän itse koskaan kykenee tekemään.  

Tarinassa seurataan seurakunnan matkaa, ja eri toilailuja mihin he päätyvät matkan varrella. Abercrombie on aivan mestarillinen rakentamaan tilanteita, joissa nämä ”hirviöt” yrittävät selvitä, kukin tyylillään. Iso osa tarinaa on hahmojen välisessä läpän heitossa, ja tässäkin Abercrombie on parhaimmillaan. Sitä on yksinkertaisesti hauskaa seurata, ja maailman kuvausta rakennetaan parhaiten juuri hahmojen välisten keskusteluiden kautta. Näistä tulee hyvällä tavalla mieleen esim. Guardians of the Galaxy-leffojen tai Buffy Vampyyritappajan hahmojen välinen dialogi. Ja sitten kun rytisee (ja sitä tapahtuu toistuvasti), osaa Abercrombie myös toiminnan kuvauksen todella hienosti. Ihan pahaa tekee välillä, kun lukee kuvausta siitä miten joukko kirjaimellisia hirviöitä päästetään irti.

Juoni kantaa todella hienosti koko kestonsa. Porukan matkaa on mielenkiintoista seurata, ja jännitettä pidetään yllä hienosti. Tarinassa osataan myös pysähtyä fiilistelemään, rakentamaan hahmoja ja niiden välisiä suhteita. Meininki kasvaa eeppisiin mittasuhteisiin ja viimeinen suuri lopputaisto on aivan älyttömän massiivista menoa. Tästä saisi helposti tehtyä kunnon Hollywood-spektaakkelin. 

Tämän kirjan lukemisesta (tai kuuntelemisessa, kun äänikirjana meni itsellä) tuli yksinkertaisesti hyvälle mielelle. Lopussa oli vain haikea fiilis, ja olisi halunnut jatkaa enemmän ajan viettämistä kirjan hahmojen kanssa. On mahtavaa, että omien ennakkoluulojen ohi menemällä pystyy löytämään näin hyvää kirjallisuutta. No, olihan se alunperinkin Joe Abercrombien kirja, että ei sen pitäisi sikäli yllättää, mutta silti. Aivan todella lämpimät suositukset, tämä toimii oli sitten fantasiakirjallisuuden ystävä tai ei.

5/5 ja Tero suosittelee!

Ps. Tämän julkaisun myötä tulee täyteen kymmenen blogitekstiä. Aion lisätä tämän blogit.fi-sivustolle. Tervetuloa uudet lukijat! Ja vaikka kommentteja ei ole hirveästi vielä tullutkaan julkaisuihin, niin otan niitä mielelläni vastaan, ja käyn keskustelua julkaisuihin liittyen.