Olen pelaamisen saralla (mikä on lukemisen ohella tärkeimpiä harrastuksia itselleni) viimeisen kuukauden ajan hurahtanut ihan kunnolla Kingdom Come - Deliverance-pelisarjaan. Se on 1300-luvun Bohemiaan (nykyinen Tsekki) sijoittuva keskiaikasimulaatio, missä pääsee leikkimään keskiajan yleismiesjantusta Skalitzin Henryä. Pelissä vietetään paljon aikaa Sassaun luostarissa, joka on juonen tapahtumien kannalta aika keskeinen paikka, ja peli herätti kiinnostuksen tuon ajan katolista luostarilaitosta kohtaan. Joten mikä parempi tapa syventyä aiheeseen enemmän, kuin ehkä se kuuluisin romaani aihealueesta, eli Umberto Econ ”Ruusun nimi” (1980)? No, enpä tiennyt mihin ryhdyin.
Voi pojat, tässäpä oli vaikea teos. Ja ei silleen mielenkiintoisella ja innostusta herättävällä tavalla. Ruusun nimi on murhamysteeri, joka sijoittuu 1300-luvun italialaiseen benediktiinläisluostariin. Sen se varsinainen mysteeri on mielenkiintoinen, mutta se on haudattu aivan käsittämättömän jaarittelun alle. Kirjasta valehtelematta kaksi kolmasosaa, jopa enemmän, on aivan hiuksianostattavan ankeaa jappasua ja jaarittelua täysin yhdentekevistä uskonnollisista näkemyseroista, luettelointia milloin mistäkin käsillä olevasta asiasta, kirjan päähenkilön Adson horinoita unistaan ja kaikkea muuta mahdollista, ja tarinan fokus hukataan tämän tästä. Ja tämä kaikki kirjoitettu niin mahdollisimman monimutkaisella ja koukeroisella kielellä, kuin ikinä mahdollista.
Tarinassa seurataan Adsoa ja tämän mestaria, Williamia. Adso on saksalainen munkkinoviisi ja William englantilainen maailmankuulu (no, euroopankuulu) mestarimunkki. He saapuvat kirjan alussa italialaiseen luostariin Pyhän Saksalais-Roomalaisen Keisarikunnan keisarin edustajina, tarkoituksenaan osallistua muutaman päivän päästä alkaviin neuvotteluihin keisarin ja Avignonin Paavin välillä. Mutta heti alkuun luostarissa kuolee munkki mystisissä merkeissä, ja hetikohta toinen. Ja sitten kolmas. Ja William, kuuluisana deduktion ja päättelyn mestarina, alkaa Adson kanssa selvittämään rikosten ketjua. Tämä on se mielenkiintoinen osuus kirjasta.
Se, mikä minun kohdalla sitten vei sen mielenkiinnon, on se kaikki tauhka mitä lapioidaan tämän mysteerin päälle loputtomalla tahdilla. William ja Adso käyvät loputtomia teologisia ja filosofisia väittelyjä luostarin muiden munkkien kanssa, joissa tyypillisesti väitellään (kärjistetysti) siitä, onko kengännauhojen sitominen ennen pipon päähän laittoa harhaoppisuutta, vai kenties toisinpäin. Ymmärrän kyllä, että Eco kuvaa kirjassaan nimenomaan 1300-luvulla eläneiden ihmisten ajatusmaailmaa ja uskonnollisuutta, mutta ei se jaarittelu silti siitä yhtään mielenkiintoisemmaksi tai mielekkäämmäksi muutu. Hahmojen jankkaamiset ovat puisevaa, ja useimmiten juonen kannalta täysin turhaa vääntöä, jostain pikkutarkoista uskonopin tulkinnoista.
Yhdessäkin (pitkässä!) takaumaosuudessa Adso muistelee nuorempana näkemäänsä harhaoppisen teloittamista, ja oli täysin varma että nyt ollaan syytöntä miestä viemässä roviolle, kunnes hän sanoi jonkun aivan triviaalin asian hieman eri tavalla, mitä kirkko vaatii. Tämän vuoksi asia oli sillä selvä, Adson mielestä mies olikin harhaoppinen ja roviolle vaan. Anteeksi vaan, mutta että mitenkä?! Kirja on täynnä tällaisia, nykysilmin aivan käsittämättömiä tapahtumia.
Kirjan hahmot ovat muutenkin kautta linjan aika vastenmielisiä ihmisiä. Luostarin munkit ovat katkeria, kaunaisia ja pikkusieluisia tyyppejä, jotka suu vaahdossa saarnaavaat synneistä ja maailmanlopusta, ovat ilomielin tuomitsemassa mielestään harhaoppisia kuolemaan ja yleisesti ottaen ovat äärimmäisen epämiellyttäviä ihmisiä. Kaikki ovat ajatusmaailmaltaan kuin jotain noitavainojen hulluimpia sekopäitä, tai nykyajan Talebaneja. Päähenkilöt William ja Adso eivät ole juuri sen parempia. William hyväksyy täysin viattoman nuoren naisen polttamisen roviolla olankohautuksella, koska semmoista se vaan on. Ja Adso tosiaan pyrkii kertojana esittämään ”fiksumpaa”, mutta aiempi esimerkki osoittaa että ihan samanlainen fanaatikko hänkin on. Ja kyllä, tässä kohtaa voi ymmärtää että Eco on tarkoituksella tehnyt hahmoista tällaisia, mutta sen vuoksi kirjasta on ihan hemmetin vaikea pitää, kun kukaan hahmoista ei ole sellainen jota varsinaisesti lukijana kannustaisi, tai johon voisi samaistua.
Ja tosiaan se tyyli, miten Eco kirjoittaa, tekee kaiken seuraamisesta vielä ekstravaikeaa. Taas kerran ymmärrän, koko tarina on kirjoitettu Adson näkökulmasta, ja hän on kertojana, mutta on tämä vaan silti aivan tarpeettoman vaikeaselkoisesti kirjoitettu. Minä pidän itseäni kohtalaisen kokeneena lukijana, ja mielestäni lukemisen ymmärtämisen tasoni on ihan hyvällä tasolla, mutta Ruusun nimen kohdalla tippuin kärryiltä aivan koko ajan. Hahmoja on paljon, ne on kaikki munkkeja, ja luostarin asukkaista puolet tuntuu olevan seniilejä vanhoja pappoja. Hahmot puhuvat ja käyttäytyvät samalla tavalla (suu vaahdossa saarnaten), ja heitä ei hirveästi edes esitellä, ja koko ajan lukijana on tunne että ei kyllä ole hajuakaan kuka tämäkin tyyppi on. Paikkojen ja tapahtumien kuvailu on myös niin pikkutarkkaa ja täysin överiksi menevää yksityiskohdiltaan, että puolessavälissä kappaletta huomaa, että ei enää muista mitä alussa sanottiin.
Tämä kaikki tekee kirjasta, ainakin minulle, aivan tavattoman vaikean kokonaisuuden. Haluaisin seurata sinällään mielenkiintoista sarjamurhamysteeriä keskiajan luostarimaailmassa, mutta sen sijaan sainkin tutkielman 1300-luvun luostarilaitoksen uskonriidoista, ja siellä sivussa vähän mysteeriä. Tiedän kyllä, että Ruusun nimi on maailmankirjallisuuden suuria klassikoita, ja voihan se olla että en vaan tajua tätä, mutta ei tämä kyllä oikeasti mikään hyvä kirja ollut. Aivan todella yliarvostettua jaarittelua. Ehkä tämä oli suuri koetinkivi kirjallisuuskonossöörini statukselle, ja epäonnistuin surkeasti? Sitten se on niin, ja jatkan ilolla scifi-, fantasia- ja kauhunörtin urallani. Se on paljon hauskempaa.
Itse mysteerille annan 3/5, ihan mielenkiintoinen se kuitenkin oli, vaikkakaan ei todellakaan mitään tajunnanräjäyttävää, mutta kirja kokonaisuudessaan saa 1/5. Täydellistä ajanhukkaa, ainakin minulle. Onneksi Skalitzin Henkan kanssa vietetty aika on ollut laadukkaampaa.
Ps. Umberto Econ hankaluudesta kirjailijana kertonee sekin, että kolmesta hänen teoksesta, jota olen YRITTÄNYT lukea, tämä oli ainoa jonka olen päässyt loppuun. ”Focaultin heiluri” ja ”Baudolino” jäivät molemmat aikoinaan kesken, ja täysin samasta syystä kuin miksi ”Ruusun nimi” oli niin vaikeaa luettavaa. Hyvänen aika, että mies on rakastunut omaan jankkaamiseensa.
Pps. Jos oikeasti haluaa hyvän tarinan keskiajan luostarimaailmasta, niin mitä lämpimin suositus Pentiment-pelille. Se on aivan upea tarina, myös murhamysteeri, joka sijoittuu saksalaiseen luostariin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti