Kalle Päätalo - Täysi tuntiraha

Päätalon ”Iijoki”-sarjan kahlaaminen jatkuu, tällä kertaa vuorossa sarjan neljäs osa eli ”Täysi tuntiraha” (1974). Kuten aiemmatkin sarjan osat, tämäkin jatkaa aikalailla suoraan edellisen osan eli ”Kunnan jauhot” lopusta, ja etenee samalla tavalla tapahtumien virtana ilman sen suurempaa isoa juonta. Kirjat tapahtumat sijoittuvat vuosille 1933 - 1935 (suurinpiirtein), ja kuvaavat Kallen kasvua teini-iän keskellä noin 15-17 vuoden iässä. 

Kirjassa on isosti keskiössä Kallen isän Herkon mielenterveysongelmat, ja se miten ne pakottavat Kallen käytännössä olemaan perheen elättäjänä ja ainoana työmiehenä teini-ikäisenä. Kirjassa käsitellään paljon sitä, miten 1930-luvun Suomessa hoidettiin psyykkisesti sairaita ihmisiä, ja aika karua touhuahan se on. Herkkoa viedään ensin piirimielisairaalaan Ouluun, useampaan otteeseen vieläpä. Siellä kun mies ei parane, niin lääkärien ratkaisu on todeta mies terveeksi. Ja hän palaa yhtä hulluna, ehkä jopa entistä sairaampana kotiin. Kun Herkko on todettu lääkärien toimesta terveeksi, ei kunnan elättinä elävää perhettä kauaa katsella suopeasti, ja Herkko määrätään pakkotyölaitokseen Pelsolle, ja myöhemmin vielä vaivaistaloon. 

Oikeastihan Herkko on täysin paranoidi ja psykoottinen, mutta kun nämä oireet eivät ilmene juurikaan muualla kuin kotona, missä puoliso niitä oireita triggeröi, ei kukaan perheen ulkopuolella usko että hän on sairas. Muut pitävät häntä vain laiskana. Tästä syntyy kirjassa jatkuvaa ja ainakin minulle ihan henkilökohtaisella tasolla toimivaa jännitettä. Päätalo kuvaa Herkon pelottavana, arvaamattoman ja hyvin epämiellyttävänä tyyppinä, ja perhe voi paljon paremmin kun hän ei ole kotona. Lukijana melkein asettuu ulkopuolisten puolelle, joilla ymmärrystä Herkon sekoiluille ei juurikaan ole.

Sitten toisaalta Kalle on hädissään ja murtunut isänsä vuoksi. Hän, ja koko muukin perhe, kokee että isää kohdellaan epäreilusti. Kaikesta kamaluudesta huolimatta Kalle on lojaali isää kohtaan, ja kärsii kun muut haukkuvat isää laiskaksi, ja kun isää kohdellaan yhteiskunnan taholta hyvin kovakouraisesti. Tämä ristiriita on toimiva ja pisti kyllä itsellä ajattelemaan moneen otteeseen omaa asennoitumistaan.

Kirjan toinen iso teema on Kallen kasvu lapsesta kohti aikuisuutta. Kalle aloittaa työuraansa tukkijätkänä, rakennustyömiehenä, renkinä ja viitostien rakennustyömaalla hevoskuskina. Helppoa tämä ei ole, kun muut pitävät lapsena, ja ei omat taidotkaan vielä ole sillä tasolla että oikeasti pärjäisi työhommissa. Kallen työuran aloitus osuu myös taloudellisesti tiukkaan ajankohtaan, kun töitä on yleisesti huonosti tarjolla. 

Kallen ”räpiköiminen” menee välillä todella synkkiin sävyihin. Lukijalle välittyy hyvin se epätoivo, mitä nuori miehenalku kokee, kun kotona on nälkää näkevä äiti ja sisarukset, isä on suljettuna laitokseen ja Kallen vastuulla on yrittää pitää perhe leivässä. Hyvin myös välittyy työolojen ankaruus, kun kovalla pakkasella pitää tehdä metsätöitä, hytisten kylmässä, ja lähes olemattomilla yöunilla. Päätalo osaa tämän puolen kuvata sikäli hyvin, että se ei mene miksikään itsetarkoitukselliseksi ”hiihdetiin kesät talvet 50km ylämäkeen”-kurjuuden ylistämiseksi, vaan realistisesti kerrotaan miten vaikeaa hänellä oli. 

Kirjassa on jopa jonkinlaista tarinan kaarta, mitä tulee tähän Kallen työuran alkutaipaleisiin. Kirjan edetessä taidot karttuvat, työmahdollisuudet paranevat, ja Kallen itsetunto sekä perheen yleinen tilanne menee myös parempaan suuntaan. Aivan lopussa jopa Herkkokin alkaa saada itsensä vuosien sairastamisen jälkeen kuntoon. 

Kolmas iso teema on Kallen teini-iän myötä tuleva herääminen vastakkaisen sukupuolen suhteen. Tytöt alkavat kiinnostamaan, tulee ensimmäisiä kokeiluja seurusteluun, ja myös ensimmäisiä seksuaalisia kokemuksia. Nämä on melkein kirjan parasta antia, sillä Päätalo ei anna itselleen armoa. Melkoisella huumorilla kuvataan Kallen koheltamista ja mielen myrskyämistä naisten kanssa.

Ja vielä loppuun pitää hehkuttaa Jakkia hahmona. Jakki ei ole tässä kirjassa enää niin isossa roolissa, mitä oli ”Kunnan jauhot”-osassa, mutta silloin harvoin kun Jakki päästetään irti, niin onhan sitä mahtava seurata. Aidosti alan idolisoida tuota Taivalkosken perämetsien Miesten Miestä. Jakki on edelleen Kallelle ”toinen isä”, tai ”uusi isä” kuten kirjassa häntä kutsutaan. Jakki yrittää parhaansa auttaa Kallen perhettä, ja tökkii Kallea juuri oikealla tavalla oikeaan suuntaan hankalissa tilanteissa. Ja kirjassa on myös ehkä tähän asti koko kirjasarjan hienoin kohtaus, kun Jakki päättää lähteä seuraamaan IKL:n (eli aikansa äärioikeistolainen liike) kokousta Taivalkosken kirkonkylällä, ja pistää homman täysin läskiksi. Aijai, hieno mies. 

Kaiken kaikkiaan ”Täysi tuntiraha” oli Iijoki-sarjan osista tähän mennessä paras. Se oli synkin, ja lukijanakin oli välillä suorastaan paha mieli Kallen puolesta, mutta samalla siinä oli myös eniten tähän mennessä juonta, tunnetta ja draamaa. Toki sekin vaikuttaa, että Kalle alkaa olla tässä jo teini-iässä, eikä seurata enää lapsuusaikaa. Edelleen kirja on enimmäkseen tapahtumien virtaa, mutta kyllä tässä alkaa jo tarinan kaartakin olla. Kyllä minä hyvin viihdyin tämän parissa, ja nyt alkaa olla jo sellainen tunne että ihan mielenkiinnolla odotan seuraavia osia. Montas niitä olikaan, odotas, 22 osaa?! Voi pojat. 

4/5

Steve D. Wall - The Way of Renegades

Ja tähän väliin oikein kunnon ”palate cleanser” Ruusun nimen jättämän pahan maun poistamiseksi! Vieläkin puistattaa. Audiblen (äänikirjapalvelu jota ensisijaisesti käytän) kaupassa sattui silmään Steve D. Wallin esikoisteos ”The Way of Renegades” saatesanoilla ”kuin Joe Abercrombie” ja ”Steven Paceyn lukemana”. Kuten olen aiemmin maininnut, niin Abercrombie on omia suosikkejani fantasian saralla. Ja paljon äänikirjoja kuuntelevana Steven Pacey on ehkä parhaita äänikirjojen lukijaääniä mitä on vastaan tullut. Ei suotta, hänen lukemana nimittäin olen kuunnellut kaikki Abercrombienkin teokset. Jos äänikirjoista välittää, ja englanniksi luettuna toimii, niin Pacey on kyllä melkoinen maestro. Hänen intonaatio ja eläytyminen eri hahmoihin on aivan ykkösluokkaa, ja eri hahmojen repliikit tunnistaa jo ihan Paceyn näyttelyn avulla. 

Joten kun tällä tavalla markkinoitiin, niin mainonnan uhrihan minusta tuli. Sekin auttoi, että tämä kirja irtosi kolmella eurolla. Ai niin, Audiblen ylivoimaisesti paras puoli on, että sieltä ostetut kirjat saa omaksi. Sen jälkeenkin kun kk-jäsenyys päättyy, voi omia kirjojaan kuunnella mielin määrin. Ne voi jopa ladata äänitiedostoina itselle ja kuunnella haluamallaan softalla, jos oikein haluaa säätää. Vahva suositus palvelulle, voittaa valikoimallaan ja mielestäni ihan kuluttajan oikeuksien  periaatteiltaan Storytelit ja vastaavat aivan kirkkaasti. Vaikka onkin osa Bezozin Amazon-imperiumia. 

Mutta se siitä (ilmaisesta) mainonnasta, ja itse kirjan pariin. The Way of Renegades (2023) on ”The Bards & Dragons Saga”-kirjasarjan ensimmäinen osa. Toinenkin osa eli ”The Sound of Change” on julkaistu, ja kolmas taitaa olla tuutissa tulossa ulos tänä vuonna. Kirjaa kuvaillaan ”flintlock-fantasiaksi”, eli ruutiaseet ja teollinen vallankumous on vahvasti läsnä teemoissa. Kirja sijoittuu Quinportin kaupunkiin, joka sijatsee ”Uudessa maailmassa”, johon idästä tulleet ”Vanhan maailman” kansakunnat ovat perustaneet siirtomaan, ja uuden maailman alkuperäiskansa ”teot” ovat pahasti alakynnessä ja tuhoutumassa valloittajien alla. 

Eli kyseessä on täysin Amerikan mantereiden valtauksen ja siirtomaa-ajan alkuvaiheiden fantasia-allegoria, mutta maailmassa missä taikuus on täysin normaalia. Kaksi täysin erilaista kulttuuria, vanha maailma ja uusi maailma, ovat lähes yhteensovittamattomia. Samaan aikaan teollinen vallankumous on viemässä tilan ja hapen taikuudelta. On paljon helpompaa ampua lasauttaa musketilla, kuin yrittää räpeltää hankalalla ja epävarmalla (ja ylipäätään harvojen osaamalla) taikuudella. 

Kirja kuvaa tällaista kulttuurien yhteentörmäystä, ja myös teknologioiden yhteentörmäystä, useamman hahmon näkökulmasta. Ulric on se vanhan maailman teollisen vallankumouksen edustaja, vanha arpinen sotasankari ja veteraani, joka on sotinut koko aikuisikänsä muskettien ja tykkien avulla. Dellioph on musikantti, joka kykenee sekoittamaan musiikkiinsa taikuutta. Roolipelitermeillä siis bardi, aivan klassisimmassa mielessä. Gali on Quinportin puristuksessa olevan teo-heimon päällikön tytär, uuden maailman näkökulma tapahtumiin. Sitten on vielä Devo, barbaarisoturi sellaisilta mailta, että sekä uuden että vanhan maailman edustajille se on täysin tuntematon. 

Tarina käynnistyy kohtalaisen hitaasti, ja tämä kirja on aivan täysin pidemmän tarinan aloitus. Dellioph saapuu uuteen maailmaan yrityksenään aloittaa alusta, Urlic on paennut menneisyyttään jo vuosia, Gali näkee että ainoa mahdollisuus kansalleen selviytyä on saada samanlaisia aseita (=musketteja) kuin Quinportilla on, ja Devo jahtaa arkkivihollistaan uusille maille. Pikkuhiljaa, eri tavoin, näiden hahmojen tarinat risteävät ja menevät lopussa aika nätisti yhteen, luoden pohjaa seuraavalle osalle. 

Kirjaa tosiaan mainostettiin Abercrombien kaltaisena, ja kyllä minä oikeastaan näen mistä kehu tulee. Wallin tapa kirjoittaa ja kuvailla hahmojen mielenliikkeitä on hyvin samanlaista kuin Joe Abercrombiella, voisi jopa sanoa että aloitteleva kirjailija on lähtenyt tarkoituksella tavoittelemaan samaa tyyliä. Wall ei kuitenkaan ole samalla tavalla pistävän kyyninen ja ironinen, mitä Abercrombie, ja hahmot eivät ole niin vahvoja karikatyyrejä. Voisi jopa sanoa, että siinä missä Abercrombien kirjoissa hahmot noudattavat ”rule of cool”-logiikkaa, niin Wallilla hahmot käyttäytyvät ehkä luonnollisemmin.

Ja kyllähän tässä on oikeasti hyvät hahmot. Kaikki ovat monitahoisia tyyppejä, joilla on sekä hyviä että huonoja puolia. Kaikilla on epävarmuuksiaan ja heikkouksia, mutta jokainen hahmoista pääsee myös loistamaan kirjan aikana. Kirjan tähdeksi nousee Dellioph, minkä voi kyllä jo päätellä ihan kirjasarjan nimestä. Hahmo on juuri sellainen velmu venkuloija, miksi bardit yleensäkin kuvataan, mutta omalla rosoisuudellaan. Kirjan yhdessä huippukohdassa, kun Delliohp ja hänen musikaalinen taikuus pääsee kunnolla irti, niin jälki on sekä kiehtovaa että kamalaa.

Juonellisesti tässä ei vielä hirveästi tapahdu, mutta kyllä tämä tosi hyvin rakentaa pohjaa tulevalle. Hahmot ja maailma esitellään hyvin, jännitettä rakennetaan ja cliffhangereita myös. Tämä oli mielestäni oikein hyvää hahmovetoista fantasiaa sellaisessa miljöössä, jota on ehkä vähemmän fantasian saralla käsitelty, eli kolonialismin maailmassa. Ei mitään genren huippua, mutta siellä paremmalla puolella kuitenkin. Ja kyllä tämä niin hyvin vakuutti, että se toinen osa eli ”The Sound of Change” piti hommata myös itselle, ja jatkan suoraan sen pariin tästä.

Suositus fantasian ystäville! 4/5

Umberto Eco - Ruusun nimi

Olen pelaamisen saralla (mikä on lukemisen ohella tärkeimpiä harrastuksia itselleni) viimeisen kuukauden ajan hurahtanut ihan kunnolla Kingdom Come - Deliverance-pelisarjaan. Se on 1300-luvun Bohemiaan (nykyinen Tsekki) sijoittuva keskiaikasimulaatio, missä pääsee leikkimään keskiajan yleismiesjantusta Skalitzin Henryä. Pelissä vietetään paljon aikaa Sassaun luostarissa, joka on juonen tapahtumien kannalta aika keskeinen paikka, ja peli herätti kiinnostuksen tuon ajan katolista luostarilaitosta kohtaan. Joten mikä parempi tapa syventyä aiheeseen enemmän, kuin ehkä se kuuluisin romaani aihealueesta, eli Umberto Econ ”Ruusun nimi” (1980)? No, enpä tiennyt mihin ryhdyin. 

Voi pojat, tässäpä oli vaikea teos. Ja ei silleen mielenkiintoisella ja innostusta herättävällä tavalla. Ruusun nimi on murhamysteeri, joka sijoittuu 1300-luvun italialaiseen benediktiinläisluostariin. Sen se varsinainen mysteeri on mielenkiintoinen, mutta se on haudattu aivan käsittämättömän jaarittelun alle. Kirjasta valehtelematta kaksi kolmasosaa, jopa enemmän, on aivan hiuksianostattavan ankeaa jappasua ja jaarittelua täysin yhdentekevistä uskonnollisista näkemyseroista, luettelointia milloin mistäkin käsillä olevasta asiasta, kirjan päähenkilön Adson horinoita unistaan ja kaikkea muuta mahdollista, ja tarinan fokus hukataan tämän tästä. Ja tämä kaikki kirjoitettu niin mahdollisimman monimutkaisella ja koukeroisella kielellä, kuin ikinä mahdollista. 

Tarinassa seurataan Adsoa ja tämän mestaria, Williamia. Adso on saksalainen munkkinoviisi ja William englantilainen maailmankuulu (no, euroopankuulu) mestarimunkki. He saapuvat kirjan alussa italialaiseen luostariin Pyhän Saksalais-Roomalaisen Keisarikunnan keisarin edustajina, tarkoituksenaan osallistua muutaman päivän päästä alkaviin neuvotteluihin keisarin ja Avignonin Paavin välillä. Mutta heti alkuun luostarissa kuolee munkki mystisissä merkeissä, ja hetikohta toinen. Ja sitten kolmas. Ja William, kuuluisana deduktion ja päättelyn mestarina, alkaa Adson kanssa selvittämään rikosten ketjua. Tämä on se mielenkiintoinen osuus kirjasta.

Se, mikä minun kohdalla sitten vei sen mielenkiinnon, on se kaikki tauhka mitä lapioidaan tämän mysteerin päälle loputtomalla tahdilla. William ja Adso käyvät loputtomia teologisia ja filosofisia väittelyjä luostarin muiden munkkien kanssa, joissa tyypillisesti väitellään (kärjistetysti) siitä, onko kengännauhojen sitominen ennen pipon päähän laittoa harhaoppisuutta, vai kenties toisinpäin. Ymmärrän kyllä, että Eco kuvaa kirjassaan nimenomaan 1300-luvulla eläneiden ihmisten ajatusmaailmaa ja uskonnollisuutta, mutta ei se jaarittelu silti siitä yhtään mielenkiintoisemmaksi tai mielekkäämmäksi muutu. Hahmojen jankkaamiset ovat puisevaa, ja useimmiten juonen kannalta täysin turhaa vääntöä, jostain pikkutarkoista uskonopin tulkinnoista.

Yhdessäkin (pitkässä!) takaumaosuudessa Adso muistelee nuorempana näkemäänsä harhaoppisen teloittamista, ja oli täysin varma että nyt ollaan syytöntä miestä viemässä roviolle, kunnes hän sanoi jonkun aivan triviaalin asian hieman eri tavalla, mitä kirkko vaatii. Tämän vuoksi asia oli sillä selvä, Adson mielestä mies olikin harhaoppinen ja roviolle vaan. Anteeksi vaan, mutta että mitenkä?! Kirja on täynnä tällaisia, nykysilmin aivan käsittämättömiä tapahtumia. 

Kirjan hahmot ovat muutenkin kautta linjan aika vastenmielisiä ihmisiä. Luostarin munkit ovat katkeria, kaunaisia ja pikkusieluisia tyyppejä, jotka suu vaahdossa saarnaavaat synneistä ja maailmanlopusta, ovat ilomielin tuomitsemassa mielestään harhaoppisia kuolemaan ja yleisesti ottaen ovat äärimmäisen epämiellyttäviä ihmisiä. Kaikki ovat ajatusmaailmaltaan kuin jotain noitavainojen hulluimpia sekopäitä, tai nykyajan Talebaneja. Päähenkilöt William ja Adso eivät ole juuri sen parempia. William hyväksyy täysin viattoman nuoren naisen polttamisen roviolla olankohautuksella, koska semmoista se vaan on. Ja Adso tosiaan pyrkii kertojana esittämään ”fiksumpaa”, mutta aiempi esimerkki osoittaa että ihan samanlainen fanaatikko hänkin on. Ja kyllä, tässä kohtaa voi ymmärtää että Eco on tarkoituksella tehnyt hahmoista tällaisia, mutta sen vuoksi kirjasta on ihan hemmetin vaikea pitää, kun kukaan hahmoista ei ole sellainen jota varsinaisesti lukijana kannustaisi, tai johon voisi samaistua. 

Ja tosiaan se tyyli, miten Eco kirjoittaa, tekee kaiken seuraamisesta vielä ekstravaikeaa. Taas kerran ymmärrän, koko tarina on kirjoitettu Adson näkökulmasta, ja hän on kertojana, mutta on tämä vaan silti aivan tarpeettoman vaikeaselkoisesti kirjoitettu. Minä pidän itseäni kohtalaisen kokeneena lukijana, ja mielestäni lukemisen ymmärtämisen tasoni on ihan hyvällä tasolla, mutta Ruusun nimen kohdalla tippuin kärryiltä aivan koko ajan. Hahmoja on paljon, ne on kaikki munkkeja, ja luostarin asukkaista puolet tuntuu olevan seniilejä vanhoja pappoja. Hahmot puhuvat ja käyttäytyvät samalla tavalla (suu vaahdossa saarnaten), ja heitä ei hirveästi edes esitellä, ja koko ajan lukijana on tunne että ei kyllä ole hajuakaan kuka tämäkin tyyppi on. Paikkojen ja tapahtumien kuvailu on myös niin pikkutarkkaa ja täysin överiksi menevää yksityiskohdiltaan, että puolessavälissä kappaletta huomaa, että ei enää muista mitä alussa sanottiin.

Tämä kaikki tekee kirjasta, ainakin minulle, aivan tavattoman vaikean kokonaisuuden. Haluaisin seurata sinällään mielenkiintoista sarjamurhamysteeriä keskiajan luostarimaailmassa, mutta sen sijaan sainkin tutkielman 1300-luvun luostarilaitoksen uskonriidoista, ja siellä sivussa vähän mysteeriä. Tiedän kyllä, että Ruusun nimi on maailmankirjallisuuden suuria klassikoita, ja voihan se olla että en vaan tajua tätä, mutta ei tämä kyllä oikeasti mikään hyvä kirja ollut. Aivan todella yliarvostettua jaarittelua. Ehkä tämä oli suuri koetinkivi kirjallisuuskonossöörini statukselle, ja epäonnistuin surkeasti? Sitten se on niin, ja jatkan ilolla scifi-, fantasia- ja kauhunörtin urallani. Se on paljon hauskempaa.

Itse mysteerille annan 3/5, ihan mielenkiintoinen se kuitenkin oli, vaikkakaan ei todellakaan mitään tajunnanräjäyttävää, mutta kirja kokonaisuudessaan saa 1/5. Täydellistä ajanhukkaa, ainakin minulle. Onneksi Skalitzin Henkan kanssa vietetty aika on ollut laadukkaampaa.

Ps. Umberto Econ hankaluudesta kirjailijana kertonee sekin, että kolmesta hänen teoksesta, jota olen YRITTÄNYT lukea, tämä oli ainoa jonka olen päässyt loppuun. ”Focaultin heiluri” ja ”Baudolino” jäivät molemmat aikoinaan kesken, ja täysin samasta syystä kuin miksi ”Ruusun nimi” oli niin vaikeaa luettavaa. Hyvänen aika, että mies on rakastunut omaan jankkaamiseensa. 

Pps. Jos oikeasti haluaa hyvän tarinan keskiajan luostarimaailmasta, niin mitä lämpimin suositus Pentiment-pelille. Se on aivan upea tarina, myös murhamysteeri, joka sijoittuu saksalaiseen luostariin. 

Emily St. John Mandel - Station Eleven

Tämän blogin aloitti kirja kulkutaudin aiheuttamasta maailmanlopusta, Stephen Kingin ”Tukikohta”. Tässä oli taas semmoinen. Kierrän samoja teemoja näemmä välillä. Tähän tuli tartuttua, koska katsoin tässä muutama vuosi sitten saman nimisen HBO:n tv-sarjan vuodelta 2021, ja pidin siitä todella paljon. Minisarja oli tosi tunnelmallinen ja ajatuksia herättävä tapaus.  Sarja perustuu pitkälti kirjaan, mutta näin jälkikäteen arvioituna ottaa kyllä tosi isoja tarinallisia vapauksia, ja juonellisesti kyseessä on kaksi hyvin erilaista teosta. Mutta en sen enempää vertaile näitä, katsokaa sarja jos sen jostain löydätte, on hyvä. 

”Station Eleven” (2014) on kanadalaisen Emily St. John Mandelin teos ihmisyydestä, selviytymisestä ja kontakteista joita luomme elämämme aikana. Se kuvaa useita eri ihmisiä maailmassa, jossa supertappava influenssa tappaa lähes koko ihmiskunnan. Vain satunnaisia ihmisiä jää henkiin, ja hekin puhtaasti tuurilla, onnistumalla eristäytymään muista pandemian puhkeamisvaiheessa. Kirjahan on tosiaan kirjoitettu ennen koronapandemiaa, että siinä mielessä kirjan premissi on karmaisevan tuttu, mutta tauti on vähän liiankin tehokas. 

Kirja etenee useammalla eri aikatasolla. Ensinnäkin seuraamme kirjan henkilöitä taudin puhkeamisvaiheessa ja välittömästi sen jälkeen. Tämän lisäksi seuraamme osittain samoja hahmoja 20 vuotta myöhemmin, täysin uudenlaisessa maailmassa, missä ihmiskunta on taantunut pieniksi kyläyhteisöiksi jotka elävät murentuneen sivilisaation raunioissa. On myös paljon takaumia pandemiaa edeltäviin vuosiin. Ajassa hypellään edestakaisin lukujen välillä, mutta tarinallinen narratiivi pysyy kyllä nätisti kasassa.

Tarinassa on useita hahmoja, eikä kukaan varsinaisesti nouse päähenkilöksi. On Kirsten, pandemian alussa 7-vuotias pikkutyttö, joka 20 vuotta myöhemmin elää kiertelevän teatteriryhmän mukana näyttelijänä. Teatteri kiertää Michigan-järven rannoilla olevia selviytyneiden ja heidän jälkeläisten kyliä, ja esittää Shakespearin näytelmiä. Toinen keskeinen hahmo on Jeevan, nuori mies joka havahtuu pandemian alkumetreillä vaaraan ja onnistuu pelastamaan itsensä. Kolmantena keskeisenä hahmona on Arthur, kuuluisa näyttelijä, joka kuolee heti kirjan alussa sydänkohtaukseen kesken teatterinäytöksen. Kirsten on saman näytöksen lapsinäyttelijä, ja Jeevan yrittää elvyttää Arthuria. Tämä tapahtuu sinä iltana, kun pandemia puhkeaa maailmanlaajuisesti. Tässä on ensimmäinen esimerkki hahmojen kontakteista, joita kirja rakentaa.

Station Eleven pyörii paljon taiteen, näyttelemisen, ilmaisunvapauden ja vastaavien teemojen ympärillä. Asiat, jotka ennen pandemiaa tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, ovat 20 vuotta myöhemmin muuttuneet luksukseksi, mutta kuten teatteriseurueen motto sanoo ”survival is insufficient”, Eli pelkkä selviytyminen ei riitä. Ihmiskunta ja ihmiset tarvitsevat muutakin. Samaa teemaa toistetaan myös ”nykyaikaan” ja ennen pandemiaa sijoittuvissa teemoissa. Yksi päähenkilöistä tekee elämäntyönään sarjakuvateosta, Station Eleveniä, jota ei oikeastaan edes aio koskaan julkaista. Arthur taas elää Hollywood-näyttelijän pintaliitoarkea, ja kaikki on performanssia.

Kirja on todella hyvin ja kauniisti kirjoitettu. Todella taidokasta tekstiä, ja tarinankerronnallisesti toimii älyttömän hyvin. Pandemian jälkeisen maailman surumielinen haikeus, menettämisen tunne ja kaipuu vanhaan tulee todella hyvin lukijalle asti. Kirjan tunnelma yleisesti ottaen on surullinen, melankolinen ja samalla myös toivoa herättävä. Lähes koko ihmiskunnan tuhoava tauti ei onnistu tuhoamaan ihmisyyttä, ja 20 vuotta myöhemmin haavat alkavat parantua. 

Kyllä tätä voi suositella hyvinkin kenelle tahansa. Kirja on ymmärtääkseni suomennettukin, kulkee nimellä ”Asema 11”. Itsellä tuli luettua aika vauhdilla, sen verran vangitseva tapaus, ja ei edes kovin pitkäkään. Ei tämä mikään täydellinen mestariteos ollut, varsinkin Arthurin ”rikkaan näyttelijän maailmantuska”-osuudet oli aika haukotuttavia, mutta muilta osin toimi kyllä hyvin. 

4/5