Levykaupan aarteita: Dagon & The Lawnmover Man

Ouluun avattiin nyt heinäkuussa uusi levykauppa Bad Record Store, joka vinyylien lisäksi myy aika kattavaa kokoelmaa käytettyjä DVD- ja BD-leffoja ja sarjojen kausiboksia. Pitihän tämä kauppa käydä tietenkin testaamassa, ja oli kyllä hyvä putiikki. Leffat aakkosjärjestyksessä ja DVD:t vieläpä genreittäin jaoteltu, pakko arvostaa! Ja lähtihän sieltä mukaan melkoiset aarteet, nimittäin Dagon ja The Lawnmover Man DVD:llä. Kumpaakaan on ihan turha etsiä mistään suoratoistosta, joten pitihän ne mukaan ottaa, varsinkin kun näiden hinta yhteensä jäi alle 10 euroon.

Dagon - Lovecraftia hienoimillaan

Dagon (2001) on Stuart Gordonin ohjaama espanjalainen kauhuelokuva, tosin dialogi on enimmäkseen englantia. Leffa on sovitus H.P. Lovecraftin tarinasta ”Varjo Innsmouthin yllä” (1938). Erikoista kyllä, Lovecraft kirjoitti myös tarinan nimeltä ”Dagon”, mutta elokuvan tarina ei ole sinne päinkään. Alkuperäinen tarina sijoittuu 30-luvun Yhdysvaltojen itärannikolle, elokuvassa ollaan 2000-luvun alun Espanjassa. Muuten ollaan kyllä tarinallisesti samoilla suuntaviivoilla. Varjo Innsmouthin yllä on kirjailijan parhaita teoksia, ja pidän itse siitä todella paljon. Lämmin suositus siitäkin muuten kaikille, jotka haluavat tutustua Lovecraftin tuotantoon, tarina löytyy ainakin teoksesta ”Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia”, joka on todella hyvä suomennettu kokoelma Lovecraftin parhaita novelleja. 

Mutta itse elokuvaan! Leffa siis sijoittuu ns. nykyajan Espanjaan. Huvipurrella lomamatkalla oleva neljän hengen joukko turisteja, amerikkalainen pariskunta ja brittiläinen pariskunta, joutuvat merihätään Espanjan rannikolla olevan kalastajakylän edustalla. Päähenkilöinä toimivat amerikkalaiset Paul ja Barbara päätyvät heti leffan alussa pakenemaan uppoavalta huvipurrelta, lähtien etsimään läheisestä kylästä apua. Heti alkuun on täysin selvää, että kylässä on jotain pahasti vialla. Ihmiset näyttävät epämääräisellä tavalla ”väärältä”, ja kylän raitilta kuuluu omituisia äännähdyksiä. Ja sitten tulee yö, ja hulluus pääsee valloilleen. 

Dagonin ylivoimaisesti parasta antia on sen tunnelma ja erityisesti äänimaisema. Harvoin tulee vastaan leffoja, joissa on näin onnistuneesti osattu rakentaa ahdistavaa ja painajaismaista tunnelmaa pelkällä äänenkäytöllä. Kyläläisten örinät ja mylvinnät ovat karmivia. Tämän lisäksi visuaalinen ilme on erittäin hyvin onnistunut. Elokuvassa on käytetty muutamia cgi-tehosteita, jotka ovat suorastaan hellyyttävän kökköjä nykysilmin, mutta isoin osa tehosteista on ihan maskeerauksilla ja muilla perinteisillä menetelmillä tehty. Elokuvan audiovisuaalinen ilme on niin omanlaisensa, että se on kopioitu lähes sellaisenaan Resident Evil 4-pelin alkupuolelle, missä seikkaillaan raivohullujen espanjalaisten maalaisten seassa. Täysin samaa tarjoilee Dagon, mutta vuosia ennen tätä peliä.

Juonellisesti kyseessä on myös hyvin onnistunut versiointi Innsmouthista. Alkuperäinen tarina on vähän laahaava ja kertojan näkökulma, varsinkin tarinan loppu huomioiden, vähän omituinen. Dagon välttää nämä sudenkuopat onnistuneesti. Juoni on juuri sopivalla tavalla sekopäinen ja epätodellinen, kuten Lovecraftin tarinoissa pitääkin olla. Elokuva yllätti todella positiivisesti. En siis tätä ole ennen nähnyt, ja aika pitkälti tuli nytkin ostettua kansikuvan ja sanan ”Lovecraft” perusteella. Ja ei kyllä kaduta, todella hauskaa oli koko keston ajan. Erittäin vahva suositus, jos siis obskuuri kauhusekoilu kiinnostaa.

9/10

The Lawnmower Man - Ysärin päräyttävintä cgi:tä!

The Lawnmower Man (1992) oli teini-ikäisenä kova tapaus. Ilmestymisensä aikoihin se oli aivan vallankumouksellinen elokuva tietokoneanimaation saralla, sen voimalla se ainakin loi mainetta omassa, nörttihenkisessä kaveripiirissä. Muistan, kun tätä sitten pääsi kaverin hankkimalta VHS-kopiolta katsomaan, ja ihastelemaan huikeita efektejä, jotka tuntuivat aivan taikuudelta. Nykysilmin meno on vähän erilaista.

Elokuvan nimi on otettu Stephen Kingin vuonna 1975 julkaisemasta novellista, mutta nimeä lukuunottamatta sillä ei ole mitään tekemistä alkuperäisteoksen kanssa. Elokuva kertoo Pierce Brosnanin (vähän ennen kuin hänestä tuli James Bond) esittämän James Angelon kehittämästä laitteesta, jossa voidaan virtuaalitodellisuuden avulla kehittää ihmisen ajattelun kykyä. Käytännössä henkilö laitetaan ihmeelliseen häkkyrään roikkumaan, naamalle lyödään VR-lasit ja laitetaan päräyttäviä visuaaleja pyörimään verkkokalvoille. Groovy!

Tarinan alussa tätä laitetta testataan simpansseilla, joista Pentagon yrittää luoda täydellisiä supersotilaita (tietenkin). Yksi simpanssi karkaa, homma menee monella tavalla pieleen, ja simpanssi päätyy läheisessä kaupungissa asuvan kehitysvammaisen Jobe Smithin luo. Traagisten käänteiden jälkeen simpanssi kuolee, projekti laitetaan kiinni ja Angelo jää tyhjän päälle. Hän jatkaa salaa laitteidensa kehittämistä, tällä kertaa koehenkilöksi päätyy Jobe, jonka älykkyyttä hän alkaa kehittämään. Ja Jobehan kehittyy, ensin ”normaalin” ihmisen tasolle, ja sen jälkeen joksikin aivan muuksi. 

Elokuvan ”juttu” on nämä virtuaalitodellisuuden jaksot, kun Jobe ja leffan muut hahmot pyörivät 3D-häkkyrässä virtuaalikakkulat silmillä. Silloin ysärillä ne oli aidosti vaikuttavia. Nykysilmin katsottuna ne on lähinnä koomisia, mutta kyllä niistä edelleen se ”taiteellinen ajatus” välittyy. Osa niistä on edelleen ihan hienoja, varsinkin sellaiset missä virtuaalitodellisuus ja oikea maailma alkavat sekoittua. 

Juonellisesti elokuva on vähän kaksijakoinen tapaus. Joben kehittyminen heikkolahjaisesta, mutta iloisesta ”aikuisesta lapsesta” ensin normaaliksi ”tavalliseksi” tyypiksi, ja siitä sitten tunteettoman kylmäksi ”superihmiseksi” on hienosti tehty. Joben näyttelijä Jeff Fahey tekee hyvää näyttelytyötä tässä muutoksessa. Muuten tarina ei sitten aina ihan toimi. Se poukkoilee, siinä on aivan päättömiä käänteitä eikä se lopulta ole ihan hirveän uskottava. Tarinan ”sankari” Angelo on myös ankea tapaus, hän ei missään vaiheessa ole erityisen pidettävä tyyppi. Huomasin enemmän kannustavani Jobea, vaikka hän lopulta onkin tarinan ”pahis”.

Silloin teinipoikana tämä oli todella kova tapaus, ja muistan että pidin tätä silloin yhtensä lempielokuvistani. Näin aikuisiällä ei kyllä enää samaa voi sanoa. Efektit on omalla tavalla hauskoja kurisioteettejä, ja Joben tarina on hieno, mutta eipä tämä oikein muuten enää nykyään hirveän hyvin toimi. 

6/10

Stephen King - Etsivä löytää

Bill Hodges-trilogian kuuntelu äänikirjana jatkui sen toiseen osaan, ”Etsivä löytää” (2015). Kirja on väliosa päätarinasta, Hodgesin ja Hartsfieldin taistelusta. Hodges on perustanut etsivätoimiston yhdessä ensimmäisessä osassa tutuksi tulleen Holly Gibneyn kanssa. Gibney on autistinen (tätä ei suoraan sanota, mutta hänen maneerinsa ja käytös on oppikirjaesimerkki autismin kirjolla olevasta henkilöstä), keski-ikäinen nainen, ja hän ja Hodges muodostavat mainion parivaljakon. Eräänlainen käänteinen Monk-sarjan asetelma. Ja sitten seuraa spolereita jossain määrin. 

Varsinaisen tarinan suhteen Hodges ja Gibney ovat kuitenkin selkeästi sivuroolissa. ”Etsivä löytää” kertoo ennen kaikkea kirjallisuuden fanittamisesta, ja miten se voi äärimmäisessä tapauksessa mennä hyvin sairaisiin sfääreihin. Kirjan varsinaiset päähenkilöt ovat Morris Bellamy ja Pete Saubers. 

Kirjan alussa, 1970-luvulla, Bellamy on osana rikollisjoukkoa murtautumassa kuuluisan kirjailijan kotiin, tarkoituksena ryöstää tältä tämän huhutut julkaisemattomat, käsikirjotuksen asteella olevat kirjat. Bellamy on kyseisen kirjailijan suuri fani, ja ei ole voinut sietää sitä mitä kirjailija on tehnyt tämän lempihahmolleen. Homma menee perseelleen ja monella tapaa. Bellamy saa kuitenkin käsiinsä nämä käsikirjoitukset ja ison tukun rahaa, kätkee ne kotinsa lähelle, ja joutuu aivan toiseen rikokseen liittyen vankilaan istumaan elinkautista, ennen kun on edes ehtinyt lukea käsikirjoituksia.

2010-luvulla taas Pete Saubers on taloudellisissa vaikeuksissa ja aviokriisin partaalla olevan perheen teini-ikäinen poika. Perhe asuu samassa talossa, missä Bellamy asui 1970-luvulla. Saubers löytää Bellamyn kätkemät rahat ja käsikirjoitukset, ja samalla tavalla fiksoituu täysin kirjailijan teksteihin. Menee joitakin vuosia, ja Bellamy pääsee ehdonalaiseen, tarkoituksenaan hakea kätkemänsä kirjoitukset, ja vihdoin päästä lukemaan ne. 

Tästä asetelmasta rakennetaan oikein hyvin toimiva ja nopeatahtinen jännäri. Hodges kumppaneineen sotkeutuu kuvioon mukaan, mutta selkeästi he ovat sivuroolissa, tämä on Bellamyn ja Saubersin tarina. Ja he ovat päähenkilöinä oikein hyviä, saman kolikon kaksi kääntöpuolta. Bellamy on täysin pakkomielteinen ja sokea oman ajattelunsa kapeudelle, ja täysin fiksoitunut kirjailijaan ja tämän teoksiin. Saubers on hyvää matkaa menossa samaan suuntaan, mutta hänellä on kuitenkin pohjimmiltaan hyvät tarkoitusperät. Toisen fanitus on sairasta, toisen tervettä.

Tämä myös näkyy siinä, miten hahmot ajattelevat kirjailijan kadonneista teksteistä. Bellamyn mielestä hän yksin omistaa ne, ja hän yksin saisi ne lukea, onhan hän ne ”ansainnut” itselleen (vaikkakin rikoksen kautta). Saubers taas haluaisi, että koko maailma saisi lukea ne, mutta tapahtumien kulku ja vielä lapselle tyypillinen eräänlainen viattomuuden sekainen pelko seurauksista estävät tätä. Ja kirsikkana kakun päälle Hodges ei edes tiedä kuka tämä kirjailija on. Yhden elämän tärkein aarre on toiselle täysin yhdentekevä asia. 

Tarina hieman laahaa alkupuolella, mutta mitä pidemmälle se etenee, sen enemmän se ottaa kierroksia ja varsinkin loppupuoli on semmoista menoa, että ei millään malttaisi jättää kesken. Yleisesti ottaen meno on paljon kevyempää kuin Mersumiehessä, mutta tarinassa on tosi paljon yhtymäkohtia myös siihen. Ja myös paljon pohjustetaan trilogian päätösosaa. Hodges ja kumppanit ovat kuitenkin tarinassa sen verran mukana, että kyllä tämän ihan hyvin voi samaan jatkumoon laskea. Omana, itsenäisenäkin teoksena tämä toimisi, mutta selkeästi paremmin kun lukee Mersumiehen jälkeen. Oikein hyvä, viihdyttävä dekkari!

4/5

Kalle Päätalo - Nuoruuden savotat

Iijoki-sarjan lukeminen jatkuu muun lukemisen ohella. Nyt päästiin sarjan viidenteen osaan eli ”Nuoruuden savotat” (1975). Kirja sijoittuu talvisotaa edeltävään aikaan, noin vuosiin 1936-1938. Kirjassa kuvataan Kallea tämän aikuisuuden kynnyksellä, suurinpiirtein 17-19 vuoden iässä. 

Jos edellinen osa eli ”Täysi tuntiraha” oli sarjan synkin teos tähän mennessä, ja melkoisen ahdistavaa kuvausta mielenterveyongelmista, niin ”Nuoruuden savotat” on aivan toista maata. Kirjan yleinen tunnelma on optimistinen, iloinen ja toiveikas. Edellinen osa käsitteli paljon Kallen isän Herkon mielenterveysongelmia, ja sen loppupuolella isä alkoi tervehtyä. Nyt tässä osassa isä on jälleen päässyt jaloilleen, ja perheen elämä alkaa muutenkin tasaantua. 

Nuoruuden savotat kuvaa Kallen nuoruusvuosia, kun hän vielä asuu kotona, mutta on käytännössä päävastuussa perheen elättämisestä. Isä on tervehtynyt, mutta alkaa olla jo parhaat vuotensa ohittanut, eikä pysty enää samalla tavalla tekemään töitä mitä Kalle. Kirjassa kuvataan paljon Kallen eri työreissuja, mutta sen lisäksi myös paljon sitä kaikkea muuta, mitä kuuluu aikuisuuden kynnyksellä olevan elämään. On ensimmäisiä pidempiä reissuja kotiseudun ulkopuolelle Ouluun ja Suomussalmelle, on tulevaisuuden ammattihaaveita, tulevan kirjailijan todellista heräämistä tarinankertojana, ajan viettoa kavereiden kanssa ja muuta vastaavaa. 

Kirjan yksi kohokohdista itselle on ehdottomasti Kallen ensimmäinen oma ”lomamatka”, kun hän lähtee linja-autolla käymään Oulussa. Näin oululaisena on todella kiehtovaa kuvata Päätalon kuvausta 30-luvun lopun Oulun meiningeistä. Päätalo ei anna itselleen armoa, ja kuvaa hauskasti miten täysin pihalla oleva maalaispoika koheltaa ”isossa kaupungissa”, ja nolaa itsensä toistuvasti tilanteesta toiseen. 

Kirjan isona teemana on myös Kallen kirjailijan uran alku. Hän alkaa kirjoittelemaan lyhyitä tarinoita, ja alkaa tosissaan perehtymään aiheeseen. Tämä myös aiheuttaa kitkaa Kallen ja Herkon välille, joka kasvaa kirjan aikana ja räjähtää todella hienolla tavalla kirjan lopussa, kun isä ja poika ottavat kunnolla yhteen, ja pääsevät lopulta jonkinlaiseen sovintoon. Herkko ymmärtää, että Kallesta on muuksikin kuin pelkäksi tukkijätkäksi, ja Kalle puolestaan lopullisesti ymmärtää isänsä sairauden, ja ettei tämä aina voi itselleen mitään. Kohtaus on todella hienosti rakennettu. 

Vaikka kirjan yleinen tunnelma on optimistinen, niin kyllä sekaan mahtuu myös niitä varjoisampia puolia. Kallen parhaan kaverin, Hoikkalan Kallen, kohtalo on riipaiseva, kun Kalle menettää ainoan ”samalla tasolla” sivistyksen suhteen olevan ystävänsä. Ylipäätään paljon luodaan draamaa siitä, miten Kalle kipuilee älykkäänä ja paljon ajattelevana miehenalkuna yhteisössä, jossa kunnioitetaan vain raskasta fyysistä työtä, raavaita miehiä ja uppiniskaista peräkylän touhua.

Ja kaiken pohjavireenä on myös maailmanpoliittinen tilanne. Hitler on noussut valtaan Saksassa, Berliinin olympialaisia seurataan. Sotavuodet ovat vielä edessä, mutta sitä riipaisevampi on kirjan optimismi ja tulevaisuudenusko. Koko Taivalkoski ja muukin Suomi elää kovaa nousukautta, ja tuntuu että mikään paha ei voisi maata uhata. 

Kaiken kaikkiaan tämä oli todella, todella hyvä kirja. Ihan suoraan sarjan paras osa tähän mennessä. Edelleenkin, kuten aiemmissa osissa, mitään isoa juonta ei ollut, mutta kyllä tässä selkeästi oma tematiikkansa oli. Siitä huolimatta oli kyllä koukuttavaa lukemista, ja melko vauhdilla tulikin kahlattua läpi. Tästä on kyllä hyvä jatkaa seuraavaan osaan. 

5/5

Klassikko-slashereita: Perjantai 13., osat 1-4

Sitten katsaukseen kasarislasherin tunnetuimpia klassikoita, eli Perjantai 13-sarja! Olen aiemmin itse katsonut vain sarjan ensimmäisen osan, mutta Apple TV:n jenkkikauppaan tuli hyvään tarjoukseen koko sarja (osat 1-8), niin pitihän siihen tarttua ja alkaa korjaamaan yhtä aukkoa leffasivistyksessä. 

Perjantai 13-sarja on 80-luvun slasher-elokuvien arkkityyppi, jota kaikki muut ovat sittemmin apinoineet. Hauskinta tässä on, että alkuperäinen, ensimmäinen Perjantai 13 on sekin oikeastaan vaan apinointi sitä edeltäneestä menestyselokuvasta, eli Halloweenista. John Carpenterin Halloween vuodelta 1978 oli suuri hitti, ja Paramount Pictures halusi lähteä samaan slasher-innostukseen mukaan omalla elokuvalla. Syntyi sarjan ensimmäinen osa. Ja spoilereita seuraa!

Perjantai 13 (1980) on vielä selkeästi sarjan prototyyppi. Joukko nuoria aikuisia on käynnistelemässä alkavaa kesäleirikautta leirin ohjaajina, ja ovat leirikeskuksella tekemässä remonttihommia ja valmistelemassa paikkaa tulevia lapsia varten. Ja sitten on joku, joka vaanii heitä alueen laidalla, ja alkaa tulla yhä lähemmäs. Ja lopulta alkaa tappamaan näitä tulevia ohjaajia yksi kerrallaan, mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Tappajaa ei näytetä ennen kuin aivan leffan lopussa. Selviää, että tappaja on ollut aiemmin samaisella leirillä kuolleen Jason Vorheesin äiti, jonka pää on mennyt sekaisin lapsensa menetyksestä, ja kostaa kaikille menetystään. Lopussa äiti pääsee eroon päästään ja kaikki on hyvin. 

Ensimmäinen osa on vielä paljon vakavampi ja synkempi mitä myöhemmät jatko-osat. Selkeästi ollaan apinoimassa Halloweenia (joka on todella paljon synkempi ja raadollisempi tapaus), mutta kuitenkin kevyemmällä otteella. Leffa on oikein viihdyttävä, vaikkakaan hahmot ja juonet eivät juurikaan loista. Tämä on kyllä toistuva teema jatkossakin. 

Perjantai 13. päivä - Osa 2 (1981) jatkaa suoraan ensimmäisen osan lopusta. Jasonin mamma pääsi hengestään, mutta Jason itse ei kuollutkaan! Jason onkin leirin lähellä olevassa metsässä asuva sekopää, joka tykkää myös murhata ihmisiä. Jälleen kerran joukko kauniita nuoria aikuisia kokoontuu leirikeskukseen (tällä kertaa toinen leirikeskus), samalla idealla kuin ensimmäisessä osassa eli valmistautua tulevaan kesäleirikauteen. Ja jälleen kerran alkaa ruumiita tulla, tällä kertaa itsensä Jasonin käsissä. 

Toinen osa toistaa pitkälti ensimmäisen osan kaavaa. Erona toki se, että murhaajaa jopa välillä näytetään. Muuten meininki on hyvin samankaltaista, mutta ehkä aavistuksen kepeämpää. Teinislasherina kakkososa ei kuitenkaan pääse ihan ykkösen kuumottavuuteen, paitsi ihan lopussa. Elokuvasta näkee joka tavalla, että on vaan lähdetty tekemään äkkiä jatko-osaa, kun ensimmäinen osa oli niin menestynyt. Itselleni kakkonen oli jokseenkin tylsä, kun ei se juurikaan eronnut ensimmäisestä osasta. 

Kolmas osa (1982) vetääkin sitten överiysasteen ihan eri luokkaan. Jason palaa taas kuvioihin, tällä kertaa kohteena on saman järven rannalla oleva kesämökki, jonne kokoontuu joukko, arvaatteko keitä? No tietenkin nuoria kauniita aikuisia. Ja ei mene kauaa kun ruumiita alkaa taas tulla. Jason saa tässä osassa myös ikonisen jääkiekkomaskinsa, ja muutenkin Jasonia aletaan näyttää ruudulla aiempaa paljon enemmän. Ja Jason pääsee lopussa kyllä selkeästi hengestään. 

Kolmonen on tehty 80-luvun kummallisen 3D-villityksen aikana, ja voi pojat, se näkyy. Vähän väliä kameraa kohti työnnetään milloin mitäkin esineitä ja hahmot tulee lähelle. Tämähän toimisi 3D-kakkulat naamalla, mutta ilman sitä efekti on lähinnä ärsyttävä. Meno on myös vedetty synkistelystä lähes komedian puolelle. Katsojan tehtävä on vain lähinnä arvuutella että kuka kuolee seuraavaksi, ja miten mielikuvituksellisella tavalla. Itse viihdyin oikein hyvin kolmosen parissa, hahmot ovat selkeästi sarjan parhaat, ja 3D-kikkailua lukuunottamatta osa oli muutenkin sarjan paras siihen mennessä.

Neljäs osa, eli hauskasti ”The Final Chapter” (1984), ei kyllä todellakaan jäänyt viimeiseksi. Kolmososan lopussa kirveen päähänsä saanut Jason ei kuollutkaan. Ei se vaan suostu kuolemaan. Jason karkaa ruumishuoneelta, ja päätyy taas metsiin vainoamaan mökkiläisiä. Arvaatteko ketkä on mökillä? No tietenkin nuoret, kauniit aikuiset! Ja kaavaa piristetään sillä, että lähellä on maatila jota asuttaa yksinhuoltajaäidin perhe. Jason alkaa taas teurastamaan mökkiläisiä, ja perheen lapset joutuvat taisteluun elämästä ja kuolemasta tätä psykopaattimurhaajaa vastaan. 

Huumorinuppia on tässä hieman löysätty kolmosesta. Iloisena muutoksena erikoisefektien mestari Tom Savini, joka oli mukana myös ensimmäisessä osassa, palaa tähän tekemään gore-efektit, ja se näkyy. Taso on aivan eri luokkaa kuin kakkosessa ja kolmosessa. Neljäs osa on muutenkin paras tähän mennessä. Se poukkoilee jonkin verran, mutta perheen ja sen lasten kohtaloa jännittää ihan eri tavalla, kuin geneeristen parikymppisten. 

Sarjan osat 1-4 olivat näin parin viikon sisään katsottuna kuin houreinen kuumeuni. Leffat sulautuvat yhdeksi mössöksi, ja jälkikäteen on hankala edes erottaa että mitkä tapahtumat kuuluivat mihinkin. Varsinkin ensimmäiset kaksi osaa ovat hyvin samanlaisia. Kyllä näitä ihan mielellään katsoo, ja aion kyllä osat 5-8 myös katsastaa, kun koko sarja hyllystä löytyy. En minä näitä silti oikein voi suositella kenellekään muulle kuin kauhuelokuvien ystäville ja slasher-hörhöille.

Yleinen arvosana osille jossain 6-7 välillä.