Iijoki-sarjan lukeminen jatkuu muun lukemisen ohella. Nyt päästiin sarjan viidenteen osaan eli ”Nuoruuden savotat” (1975). Kirja sijoittuu talvisotaa edeltävään aikaan, noin vuosiin 1936-1938. Kirjassa kuvataan Kallea tämän aikuisuuden kynnyksellä, suurinpiirtein 17-19 vuoden iässä.
Jos edellinen osa eli ”Täysi tuntiraha” oli sarjan synkin teos tähän mennessä, ja melkoisen ahdistavaa kuvausta mielenterveyongelmista, niin ”Nuoruuden savotat” on aivan toista maata. Kirjan yleinen tunnelma on optimistinen, iloinen ja toiveikas. Edellinen osa käsitteli paljon Kallen isän Herkon mielenterveysongelmia, ja sen loppupuolella isä alkoi tervehtyä. Nyt tässä osassa isä on jälleen päässyt jaloilleen, ja perheen elämä alkaa muutenkin tasaantua.
Nuoruuden savotat kuvaa Kallen nuoruusvuosia, kun hän vielä asuu kotona, mutta on käytännössä päävastuussa perheen elättämisestä. Isä on tervehtynyt, mutta alkaa olla jo parhaat vuotensa ohittanut, eikä pysty enää samalla tavalla tekemään töitä mitä Kalle. Kirjassa kuvataan paljon Kallen eri työreissuja, mutta sen lisäksi myös paljon sitä kaikkea muuta, mitä kuuluu aikuisuuden kynnyksellä olevan elämään. On ensimmäisiä pidempiä reissuja kotiseudun ulkopuolelle Ouluun ja Suomussalmelle, on tulevaisuuden ammattihaaveita, tulevan kirjailijan todellista heräämistä tarinankertojana, ajan viettoa kavereiden kanssa ja muuta vastaavaa.
Kirjan yksi kohokohdista itselle on ehdottomasti Kallen ensimmäinen oma ”lomamatka”, kun hän lähtee linja-autolla käymään Oulussa. Näin oululaisena on todella kiehtovaa kuvata Päätalon kuvausta 30-luvun lopun Oulun meiningeistä. Päätalo ei anna itselleen armoa, ja kuvaa hauskasti miten täysin pihalla oleva maalaispoika koheltaa ”isossa kaupungissa”, ja nolaa itsensä toistuvasti tilanteesta toiseen.
Kirjan isona teemana on myös Kallen kirjailijan uran alku. Hän alkaa kirjoittelemaan lyhyitä tarinoita, ja alkaa tosissaan perehtymään aiheeseen. Tämä myös aiheuttaa kitkaa Kallen ja Herkon välille, joka kasvaa kirjan aikana ja räjähtää todella hienolla tavalla kirjan lopussa, kun isä ja poika ottavat kunnolla yhteen, ja pääsevät lopulta jonkinlaiseen sovintoon. Herkko ymmärtää, että Kallesta on muuksikin kuin pelkäksi tukkijätkäksi, ja Kalle puolestaan lopullisesti ymmärtää isänsä sairauden, ja ettei tämä aina voi itselleen mitään. Kohtaus on todella hienosti rakennettu.
Vaikka kirjan yleinen tunnelma on optimistinen, niin kyllä sekaan mahtuu myös niitä varjoisampia puolia. Kallen parhaan kaverin, Hoikkalan Kallen, kohtalo on riipaiseva, kun Kalle menettää ainoan ”samalla tasolla” sivistyksen suhteen olevan ystävänsä. Ylipäätään paljon luodaan draamaa siitä, miten Kalle kipuilee älykkäänä ja paljon ajattelevana miehenalkuna yhteisössä, jossa kunnioitetaan vain raskasta fyysistä työtä, raavaita miehiä ja uppiniskaista peräkylän touhua.
Ja kaiken pohjavireenä on myös maailmanpoliittinen tilanne. Hitler on noussut valtaan Saksassa, Berliinin olympialaisia seurataan. Sotavuodet ovat vielä edessä, mutta sitä riipaisevampi on kirjan optimismi ja tulevaisuudenusko. Koko Taivalkoski ja muukin Suomi elää kovaa nousukautta, ja tuntuu että mikään paha ei voisi maata uhata.
Kaiken kaikkiaan tämä oli todella, todella hyvä kirja. Ihan suoraan sarjan paras osa tähän mennessä. Edelleenkin, kuten aiemmissa osissa, mitään isoa juonta ei ollut, mutta kyllä tässä selkeästi oma tematiikkansa oli. Siitä huolimatta oli kyllä koukuttavaa lukemista, ja melko vauhdilla tulikin kahlattua läpi. Tästä on kyllä hyvä jatkaa seuraavaan osaan.
5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti