Kalle Päätalo - Täysi tuntiraha

Päätalon ”Iijoki”-sarjan kahlaaminen jatkuu, tällä kertaa vuorossa sarjan neljäs osa eli ”Täysi tuntiraha” (1974). Kuten aiemmatkin sarjan osat, tämäkin jatkaa aikalailla suoraan edellisen osan eli ”Kunnan jauhot” lopusta, ja etenee samalla tavalla tapahtumien virtana ilman sen suurempaa isoa juonta. Kirjat tapahtumat sijoittuvat vuosille 1933 - 1935 (suurinpiirtein), ja kuvaavat Kallen kasvua teini-iän keskellä noin 15-17 vuoden iässä. 

Kirjassa on isosti keskiössä Kallen isän Herkon mielenterveysongelmat, ja se miten ne pakottavat Kallen käytännössä olemaan perheen elättäjänä ja ainoana työmiehenä teini-ikäisenä. Kirjassa käsitellään paljon sitä, miten 1930-luvun Suomessa hoidettiin psyykkisesti sairaita ihmisiä, ja aika karua touhuahan se on. Herkkoa viedään ensin piirimielisairaalaan Ouluun, useampaan otteeseen vieläpä. Siellä kun mies ei parane, niin lääkärien ratkaisu on todeta mies terveeksi. Ja hän palaa yhtä hulluna, ehkä jopa entistä sairaampana kotiin. Kun Herkko on todettu lääkärien toimesta terveeksi, ei kunnan elättinä elävää perhettä kauaa katsella suopeasti, ja Herkko määrätään pakkotyölaitokseen Pelsolle, ja myöhemmin vielä vaivaistaloon. 

Oikeastihan Herkko on täysin paranoidi ja psykoottinen, mutta kun nämä oireet eivät ilmene juurikaan muualla kuin kotona, missä puoliso niitä oireita triggeröi, ei kukaan perheen ulkopuolella usko että hän on sairas. Muut pitävät häntä vain laiskana. Tästä syntyy kirjassa jatkuvaa ja ainakin minulle ihan henkilökohtaisella tasolla toimivaa jännitettä. Päätalo kuvaa Herkon pelottavana, arvaamattoman ja hyvin epämiellyttävänä tyyppinä, ja perhe voi paljon paremmin kun hän ei ole kotona. Lukijana melkein asettuu ulkopuolisten puolelle, joilla ymmärrystä Herkon sekoiluille ei juurikaan ole.

Sitten toisaalta Kalle on hädissään ja murtunut isänsä vuoksi. Hän, ja koko muukin perhe, kokee että isää kohdellaan epäreilusti. Kaikesta kamaluudesta huolimatta Kalle on lojaali isää kohtaan, ja kärsii kun muut haukkuvat isää laiskaksi, ja kun isää kohdellaan yhteiskunnan taholta hyvin kovakouraisesti. Tämä ristiriita on toimiva ja pisti kyllä itsellä ajattelemaan moneen otteeseen omaa asennoitumistaan.

Kirjan toinen iso teema on Kallen kasvu lapsesta kohti aikuisuutta. Kalle aloittaa työuraansa tukkijätkänä, rakennustyömiehenä, renkinä ja viitostien rakennustyömaalla hevoskuskina. Helppoa tämä ei ole, kun muut pitävät lapsena, ja ei omat taidotkaan vielä ole sillä tasolla että oikeasti pärjäisi työhommissa. Kallen työuran aloitus osuu myös taloudellisesti tiukkaan ajankohtaan, kun töitä on yleisesti huonosti tarjolla. 

Kallen ”räpiköiminen” menee välillä todella synkkiin sävyihin. Lukijalle välittyy hyvin se epätoivo, mitä nuori miehenalku kokee, kun kotona on nälkää näkevä äiti ja sisarukset, isä on suljettuna laitokseen ja Kallen vastuulla on yrittää pitää perhe leivässä. Hyvin myös välittyy työolojen ankaruus, kun kovalla pakkasella pitää tehdä metsätöitä, hytisten kylmässä, ja lähes olemattomilla yöunilla. Päätalo osaa tämän puolen kuvata sikäli hyvin, että se ei mene miksikään itsetarkoitukselliseksi ”hiihdetiin kesät talvet 50km ylämäkeen”-kurjuuden ylistämiseksi, vaan realistisesti kerrotaan miten vaikeaa hänellä oli. 

Kirjassa on jopa jonkinlaista tarinan kaarta, mitä tulee tähän Kallen työuran alkutaipaleisiin. Kirjan edetessä taidot karttuvat, työmahdollisuudet paranevat, ja Kallen itsetunto sekä perheen yleinen tilanne menee myös parempaan suuntaan. Aivan lopussa jopa Herkkokin alkaa saada itsensä vuosien sairastamisen jälkeen kuntoon. 

Kolmas iso teema on Kallen teini-iän myötä tuleva herääminen vastakkaisen sukupuolen suhteen. Tytöt alkavat kiinnostamaan, tulee ensimmäisiä kokeiluja seurusteluun, ja myös ensimmäisiä seksuaalisia kokemuksia. Nämä on melkein kirjan parasta antia, sillä Päätalo ei anna itselleen armoa. Melkoisella huumorilla kuvataan Kallen koheltamista ja mielen myrskyämistä naisten kanssa.

Ja vielä loppuun pitää hehkuttaa Jakkia hahmona. Jakki ei ole tässä kirjassa enää niin isossa roolissa, mitä oli ”Kunnan jauhot”-osassa, mutta silloin harvoin kun Jakki päästetään irti, niin onhan sitä mahtava seurata. Aidosti alan idolisoida tuota Taivalkosken perämetsien Miesten Miestä. Jakki on edelleen Kallelle ”toinen isä”, tai ”uusi isä” kuten kirjassa häntä kutsutaan. Jakki yrittää parhaansa auttaa Kallen perhettä, ja tökkii Kallea juuri oikealla tavalla oikeaan suuntaan hankalissa tilanteissa. Ja kirjassa on myös ehkä tähän asti koko kirjasarjan hienoin kohtaus, kun Jakki päättää lähteä seuraamaan IKL:n (eli aikansa äärioikeistolainen liike) kokousta Taivalkosken kirkonkylällä, ja pistää homman täysin läskiksi. Aijai, hieno mies. 

Kaiken kaikkiaan ”Täysi tuntiraha” oli Iijoki-sarjan osista tähän mennessä paras. Se oli synkin, ja lukijanakin oli välillä suorastaan paha mieli Kallen puolesta, mutta samalla siinä oli myös eniten tähän mennessä juonta, tunnetta ja draamaa. Toki sekin vaikuttaa, että Kalle alkaa olla tässä jo teini-iässä, eikä seurata enää lapsuusaikaa. Edelleen kirja on enimmäkseen tapahtumien virtaa, mutta kyllä tässä alkaa jo tarinan kaartakin olla. Kyllä minä hyvin viihdyin tämän parissa, ja nyt alkaa olla jo sellainen tunne että ihan mielenkiinnolla odotan seuraavia osia. Montas niitä olikaan, odotas, 22 osaa?! Voi pojat. 

4/5