Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kahlaaminen jatkuu. Nyt sain luettua loppuun sarjan kolmannen osan, eli ”Kunnan jauhot” (1973). Arvostelussa on spoilereita, joten niille herkät, teitä on varoitettu. Mitään suurta tarinallista tykitystä nämä kirjat ei kyllä ole, että mitään Red Weddingin tasoisia juttuja ei ole odotettavissa...
Kirja sijoittuu vuosiin 1931 - 1933, ja jatkaa suoraan edellisen osan eli ”Tammetun virran” tapahtumia. Edellisen osan lopussa jäätiin synkkiin tunnelmiin, kun Kallen isä Herkko sairastuu psyykkisesti ja on täysin harhaisen depression valtaama. ”Kunnan jauhot” keskittyy nimenomaan tähän teemaan. Kirjan keskiössä kaksi miestä, Herkko ja tämän paras kaveri Jakki, sekä Kallen suhde näihiin miehiin. Kirja on edellisten osien tapaan kuvattu täysin Kallen näkökulmasta.
Herkko on syvästi sairas mies, joka viettää kaikki päivänsä maaten sängyssä ja polttaen tupakkaa, ja vahtii vainoharhaisen raivon vallassa kaikkea mitä kotona tehdään, erityisesti kaikkea mitä Kallen äiti Riitu tekee. Herkon sairaus menee psykoottisuuden asteelle, kun hän näkee kaikessa Riitun ja Kallen tekemisissä ”piilomerkityksiä” ja salaisia viestejä kylän muille ihmisille. Erityisesti Herkko epäilee koko ajan, että Riitu viestii salaa vieraiden miesten kanssa ja pettää häntä, ja tähän viestimiseen Riitu Herkon mukaan käyttää esimerkiksi pyykkien ripustamista, hameen väriä tai uunin lämmittämisestä tulevaa savua savumerkkeinä. Täysin harhaista touhua siis. (Tosin hauskasti kirjassa tulee myöhemmin ilmi, että Riitu ihan oikeasti on viestinyt naapurin emäntien kanssa pyykkinarujen avulla, mutta tätä järjestelmää he ovat käyttäneet kutsuakseen toisiaan kylään.)
Jakki nousee tässä osassa isoon rooliin. Hahmo esiteltiin jo ensimmäisissä kirjoissa. Jakki on Herkon paras kaveri, ja todennäköisesti ainoa ihminen jota tämä pitää ystävänään. Hän on perheen lähellä omaa tilaansa pitävä isäntä, ja Herkon tavoin kova työmies ja tästä syystä arvostettu mies, mutta muilta osin täysin Herkon vastakohta. Jakki on huumorintajuinen, positiviinen ja optimistinen. Hän ei pelkää näyttää tunteitaan, ja erityisesti positiivisten tunteenilmausten näyttäminen on hänelle hyvin luontaista. Kun Herkko koki kehumisen sietämättömänä, ja ei koskaan kehunut ketään kotona mistään, Jakki voi aivan hyvin antaa positiivista palautetta julkisesti toiselle. Jakki on myös täysin omanarvontuntoinen ja ei häpeile itseään, kun Herkko taas on neuroottisen nöyristelevä esimerkiksi metsäyhtiön isompia pomoja kohtaan.
Kun Herkko sairastuu syvästi, ja kirjan edetessä joutuu lopulta pakkohoitoon Ouluun Peltolaan (hei mä tiedän tuon paikan!), niin Jakista tulee käytännössä isän korvaaja Kallelle. Ja Jakista Kalle saa oikeastaan paremman isähahmon mitä Herkko koskaan on ollut. Jakki luottaa Kalleen, ottaa tämän oppiinsa, kuulee tätä, puolustaa tätä toisten tukkijätkien naljailulta, lohduttaa Kallea isään liittyvässä tuskassa ja surussa ja ylipäätään on suojeleva ja turvaa tuova positiivinen tekijä tämän elämässä. KUTEN ISÄN PITÄISI OLLA. Kirjassa ei Herkkoa myöskään paineta lokaan, Kalle ja muu perhe kyllä ymmärtää täysin ettei isä omalle sairaudelleen mitään voi. Ja 1930-luvun psykiatrisen hoidon ollessa mitä se on, niin hirveästi toivoa paranemisesta ei ole. Kyseessä on luonnonvoiman kaltainen asia, joka vain pyyhkäisi perheen yli, ja he ovat täysin voimattomia tämän edessä.
Isän sairastumisen myötä Kalle joutuu kirjassa kasvamaan nopeasti ”aikuiseksi”, hän kun perheen ainoana jäljelle jäävänä miehenä joutuu käytännössä kantamaan rahat taloon, että perhe selviäisi. Ja tämän hän joutuu tekemään 12-13 vuoden iässä. Kirja kyllä hienosti avaa sitä, että mitenkään helppo juttu tämä ei ole, ja miten Kalle kipuilee lapsuuden ja aikuisuuden vastuiden välillä. Koulua pitäisi käydä, haluttaisi välillä vielä leikkiä, kavereiden kanssa on mukavaa harrastaa urheilua ja lukea seikkailukirjoja, mutta toisaalta on pakko lähteä kuukaudeksi tukkisavottaan että perhe ei näänny nälkään, ja tehdä siellä saman verran töitä mitä aikuiset miehet tuohon aikaan, eli aamusta iltaan raskasta fyysistä työtä. Itsehän olisin yksinkertaisesti kuollut sinne metsään tuossa iässä.
Tarinallisesti kirja jatkaa kahden ensimmäisen osan tyyliä. Eli mitään suurta juonta isän sairastumisen ja Jakin ja Kallen välisen suhteen lisäksi ei ole. Kirja on jälleen enemmän tapahtumien ja muistojen virtaa, elämän ja arjen kuvailua ja joskus yksittäisiä merkittävämpiä tarinoita. Kalle Päätalon kirjailijaksi ryhtymisen syntyvaiheet kuvataan tässä myös, kun koulun äidinkielen tunnilla hänessä alkaa herätä tarinankertoja.
Kirja oli oikein viihdyttävä, sanoisin jopa että kahta ensimmäistä osaa parempi. Ne ensiosat oli huomattavasti vähemmän tarinallisia, tässä oli kuitenkin tuo Herkon & Jakin tarina selkeästi keskiössä. Kyllä tämän parissa viihtyi oikein hyvin.
Annan tälle 4/5
Ps. Näin sosiaalityöntekijänä nauratti kirjan kuvaus aikansa sosiaalihuollosta. Kyllä ennen päätöksentekokin oli yksinkertaisempaa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti