Bill Hodges-trilogian kuuntelu äänikirjana jatkui sen toiseen osaan, ”Etsivä löytää” (2015). Kirja on väliosa päätarinasta, Hodgesin ja Hartsfieldin taistelusta. Hodges on perustanut etsivätoimiston yhdessä ensimmäisessä osassa tutuksi tulleen Holly Gibneyn kanssa. Gibney on autistinen (tätä ei suoraan sanota, mutta hänen maneerinsa ja käytös on oppikirjaesimerkki autismin kirjolla olevasta henkilöstä), keski-ikäinen nainen, ja hän ja Hodges muodostavat mainion parivaljakon. Eräänlainen käänteinen Monk-sarjan asetelma. Ja sitten seuraa spolereita jossain määrin.
Varsinaisen tarinan suhteen Hodges ja Gibney ovat kuitenkin selkeästi sivuroolissa. ”Etsivä löytää” kertoo ennen kaikkea kirjallisuuden fanittamisesta, ja miten se voi äärimmäisessä tapauksessa mennä hyvin sairaisiin sfääreihin. Kirjan varsinaiset päähenkilöt ovat Morris Bellamy ja Pete Saubers.
Kirjan alussa, 1970-luvulla, Bellamy on osana rikollisjoukkoa murtautumassa kuuluisan kirjailijan kotiin, tarkoituksena ryöstää tältä tämän huhutut julkaisemattomat, käsikirjotuksen asteella olevat kirjat. Bellamy on kyseisen kirjailijan suuri fani, ja ei ole voinut sietää sitä mitä kirjailija on tehnyt tämän lempihahmolleen. Homma menee perseelleen ja monella tapaa. Bellamy saa kuitenkin käsiinsä nämä käsikirjoitukset ja ison tukun rahaa, kätkee ne kotinsa lähelle, ja joutuu aivan toiseen rikokseen liittyen vankilaan istumaan elinkautista, ennen kun on edes ehtinyt lukea käsikirjoituksia.
2010-luvulla taas Pete Saubers on taloudellisissa vaikeuksissa ja aviokriisin partaalla olevan perheen teini-ikäinen poika. Perhe asuu samassa talossa, missä Bellamy asui 1970-luvulla. Saubers löytää Bellamyn kätkemät rahat ja käsikirjoitukset, ja samalla tavalla fiksoituu täysin kirjailijan teksteihin. Menee joitakin vuosia, ja Bellamy pääsee ehdonalaiseen, tarkoituksenaan hakea kätkemänsä kirjoitukset, ja vihdoin päästä lukemaan ne.
Tästä asetelmasta rakennetaan oikein hyvin toimiva ja nopeatahtinen jännäri. Hodges kumppaneineen sotkeutuu kuvioon mukaan, mutta selkeästi he ovat sivuroolissa, tämä on Bellamyn ja Saubersin tarina. Ja he ovat päähenkilöinä oikein hyviä, saman kolikon kaksi kääntöpuolta. Bellamy on täysin pakkomielteinen ja sokea oman ajattelunsa kapeudelle, ja täysin fiksoitunut kirjailijaan ja tämän teoksiin. Saubers on hyvää matkaa menossa samaan suuntaan, mutta hänellä on kuitenkin pohjimmiltaan hyvät tarkoitusperät. Toisen fanitus on sairasta, toisen tervettä.
Tämä myös näkyy siinä, miten hahmot ajattelevat kirjailijan kadonneista teksteistä. Bellamyn mielestä hän yksin omistaa ne, ja hän yksin saisi ne lukea, onhan hän ne ”ansainnut” itselleen (vaikkakin rikoksen kautta). Saubers taas haluaisi, että koko maailma saisi lukea ne, mutta tapahtumien kulku ja vielä lapselle tyypillinen eräänlainen viattomuuden sekainen pelko seurauksista estävät tätä. Ja kirsikkana kakun päälle Hodges ei edes tiedä kuka tämä kirjailija on. Yhden elämän tärkein aarre on toiselle täysin yhdentekevä asia.
Tarina hieman laahaa alkupuolella, mutta mitä pidemmälle se etenee, sen enemmän se ottaa kierroksia ja varsinkin loppupuoli on semmoista menoa, että ei millään malttaisi jättää kesken. Yleisesti ottaen meno on paljon kevyempää kuin Mersumiehessä, mutta tarinassa on tosi paljon yhtymäkohtia myös siihen. Ja myös paljon pohjustetaan trilogian päätösosaa. Hodges ja kumppanit ovat kuitenkin tarinassa sen verran mukana, että kyllä tämän ihan hyvin voi samaan jatkumoon laskea. Omana, itsenäisenäkin teoksena tämä toimisi, mutta selkeästi paremmin kun lukee Mersumiehen jälkeen. Oikein hyvä, viihdyttävä dekkari!
4/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti