Tämän blogin aloitti kirja kulkutaudin aiheuttamasta maailmanlopusta, Stephen Kingin ”Tukikohta”. Tässä oli taas semmoinen. Kierrän samoja teemoja näemmä välillä. Tähän tuli tartuttua, koska katsoin tässä muutama vuosi sitten saman nimisen HBO:n tv-sarjan vuodelta 2021, ja pidin siitä todella paljon. Minisarja oli tosi tunnelmallinen ja ajatuksia herättävä tapaus. Sarja perustuu pitkälti kirjaan, mutta näin jälkikäteen arvioituna ottaa kyllä tosi isoja tarinallisia vapauksia, ja juonellisesti kyseessä on kaksi hyvin erilaista teosta. Mutta en sen enempää vertaile näitä, katsokaa sarja jos sen jostain löydätte, on hyvä.
”Station Eleven” (2014) on kanadalaisen Emily St. John Mandelin teos ihmisyydestä, selviytymisestä ja kontakteista joita luomme elämämme aikana. Se kuvaa useita eri ihmisiä maailmassa, jossa supertappava influenssa tappaa lähes koko ihmiskunnan. Vain satunnaisia ihmisiä jää henkiin, ja hekin puhtaasti tuurilla, onnistumalla eristäytymään muista pandemian puhkeamisvaiheessa. Kirjahan on tosiaan kirjoitettu ennen koronapandemiaa, että siinä mielessä kirjan premissi on karmaisevan tuttu, mutta tauti on vähän liiankin tehokas.
Kirja etenee useammalla eri aikatasolla. Ensinnäkin seuraamme kirjan henkilöitä taudin puhkeamisvaiheessa ja välittömästi sen jälkeen. Tämän lisäksi seuraamme osittain samoja hahmoja 20 vuotta myöhemmin, täysin uudenlaisessa maailmassa, missä ihmiskunta on taantunut pieniksi kyläyhteisöiksi jotka elävät murentuneen sivilisaation raunioissa. On myös paljon takaumia pandemiaa edeltäviin vuosiin. Ajassa hypellään edestakaisin lukujen välillä, mutta tarinallinen narratiivi pysyy kyllä nätisti kasassa.
Tarinassa on useita hahmoja, eikä kukaan varsinaisesti nouse päähenkilöksi. On Kirsten, pandemian alussa 7-vuotias pikkutyttö, joka 20 vuotta myöhemmin elää kiertelevän teatteriryhmän mukana näyttelijänä. Teatteri kiertää Michigan-järven rannoilla olevia selviytyneiden ja heidän jälkeläisten kyliä, ja esittää Shakespearin näytelmiä. Toinen keskeinen hahmo on Jeevan, nuori mies joka havahtuu pandemian alkumetreillä vaaraan ja onnistuu pelastamaan itsensä. Kolmantena keskeisenä hahmona on Arthur, kuuluisa näyttelijä, joka kuolee heti kirjan alussa sydänkohtaukseen kesken teatterinäytöksen. Kirsten on saman näytöksen lapsinäyttelijä, ja Jeevan yrittää elvyttää Arthuria. Tämä tapahtuu sinä iltana, kun pandemia puhkeaa maailmanlaajuisesti. Tässä on ensimmäinen esimerkki hahmojen kontakteista, joita kirja rakentaa.
Station Eleven pyörii paljon taiteen, näyttelemisen, ilmaisunvapauden ja vastaavien teemojen ympärillä. Asiat, jotka ennen pandemiaa tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, ovat 20 vuotta myöhemmin muuttuneet luksukseksi, mutta kuten teatteriseurueen motto sanoo ”survival is insufficient”, Eli pelkkä selviytyminen ei riitä. Ihmiskunta ja ihmiset tarvitsevat muutakin. Samaa teemaa toistetaan myös ”nykyaikaan” ja ennen pandemiaa sijoittuvissa teemoissa. Yksi päähenkilöistä tekee elämäntyönään sarjakuvateosta, Station Eleveniä, jota ei oikeastaan edes aio koskaan julkaista. Arthur taas elää Hollywood-näyttelijän pintaliitoarkea, ja kaikki on performanssia.
Kirja on todella hyvin ja kauniisti kirjoitettu. Todella taidokasta tekstiä, ja tarinankerronnallisesti toimii älyttömän hyvin. Pandemian jälkeisen maailman surumielinen haikeus, menettämisen tunne ja kaipuu vanhaan tulee todella hyvin lukijalle asti. Kirjan tunnelma yleisesti ottaen on surullinen, melankolinen ja samalla myös toivoa herättävä. Lähes koko ihmiskunnan tuhoava tauti ei onnistu tuhoamaan ihmisyyttä, ja 20 vuotta myöhemmin haavat alkavat parantua.
Kyllä tätä voi suositella hyvinkin kenelle tahansa. Kirja on ymmärtääkseni suomennettukin, kulkee nimellä ”Asema 11”. Itsellä tuli luettua aika vauhdilla, sen verran vangitseva tapaus, ja ei edes kovin pitkäkään. Ei tämä mikään täydellinen mestariteos ollut, varsinkin Arthurin ”rikkaan näyttelijän maailmantuska”-osuudet oli aika haukotuttavia, mutta muilta osin toimi kyllä hyvin.
4/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti