Stephen King - Musta torni, osat 4-6

Ja tällä kertaa sitten käsittelyyn Mustan Tornin osat 4-6!

Osa 4 - Velho (1997)

Sarjan neljäs osa, Velho, on käsittääkseni hyvin tunteita jakava teos. Osa sarjan faneista inhoaa sitä, osa rakastaa. Itse olen käynyt läpi molemmat tunneskaalan päät tämän kirjan kanssa. Nuorempana, kun luin tämän ekan kerran, olin äärimmäisen pettynyt kirjaan. Varsinkin, kun huomioi, että tuolloin 90-luvun lopulla tämä oli viimeisin sarjaan kirjoitettu osa, ja seuraavasta ei ollut tietoakaan! Viides osa tuli vasta 2005. Nyt näin aikuisiällä olen oppinut arvostamaan kirjaa, ja pidän siitä tosi paljon.

Velho on sarjan väliosa. Se on keskimmäinen kirjasarjassa, ja tarinankerronnallisesti se käytännössä pysähtyy. Se on ennenkaikkea kertomus Rolandin menneisyydestä, modernisti sanottuna Rolandin ”origin story”, eli pyrkii selittämään hänen historiaansa. Kirja koostuu kolmesta selkeästi erillisestä osiosta, on intro, varsinainen pihvi, ja sitten outro. 

Intro jatkaa taas suoraan edellisen osan eli Joutomaan lopusta. Sankarijoukkiomme oli päässyt umpihullun Blaine Yksiraiteisen kyytiin, ja tämä oli haastanut heidät arvuuttelukisaan. Varsinainen kisa käydää Velhon alussa, ja voi pojat, se on hieno kohtaus. Tässä mittelössä varsinkin Eddie pääsee loistamaan ja ratkaisee homman tavalla, jonka jälkeen pitää vain laskea kirja käsistä ja virnuilla hetken. Tämän jälkeen seurataan hetken aikaa joukon matkaa uusilla seuduilla. Käytännössä porukka on siirtynyt Blainen kyydissä toiseen maailmaan, Kingin ”Tukikohta”-kirjan ympäristöön. 

Siellä he pysähtyvät leiritulen äärelle, ja Roland alkaa kertomaan menneisyydestään. Ja valtaosa kirjaa on tätä kertomusta, kun Roland kertoo miten hänestä tuli revolverimies. Takaumassa seurataan Rolandin ensimmäistä tehtävää revolverimiehenä, kun hän kahden muun ”vastavalmistuneen” revolverimiehen Cuthbertin ja Alainin kanssa lähetetään Gileadin kaukaisimmille syrjäseuduille Mejisin provinssiin tekemään tutkimusta alueen resursseista. Gilead on vaipunut sisällissotaan, ja pitkään omillaan olleiden seutujen oletetaan osallistuvan keskushallinnon puolella tähän. 

Velhon kuvataide on... Omituista.

Velho on ennen kaikkea rakkaustarina. Nuori Roland rakastuu tulisesti paikalliseen neitoon Susan Delgadoon, joka on luvattu morsiammeksi Mejisin pormestarille. Samaan aikaan kapinalliset juonivat omiaan, ja Roland, Alain ja Cuthbert sotkeutuvat paljon isompaan kuvioon mitä he alunperin olettivat. 

Isommin spoilaamatta tämä tarina nuoresta Rolandista toimii todella hyvin. Se on hyvin irrallinen kirjasarjan pääjuonesta, mutta itsenäisenä fantasiawesterninä se on tosi hyvä. Rolandin ja Susanin rakkaustarina on raastavan traaginen, ja iso juoni Mejisin provinssin kähminnöistä toimii myös. Nuorena tätä lukiessa ärsytti se, että pääsarjan älyttömän mielenkiintoisesta maailmasta hypättiin jonnekin fantasia-Arizonaan, mutta nykyään osaa arvostaa tätä omana teoksenaan. Muutenkin, kun ymmärtää että Mustassa Tornissa tärkeintä ei ole perille pääsy, vaan matka, niin sarjaan on paljon helpompi suhtautua. 

Rolandin pitkän muistelujakson jälkeen palataan kirjan loppuun vielä sankariporukkamme luo, kun he kohtaavat omassa ajassaan mystisen Velhon, ja nykyaika ja Rolandin menneisyys nivoutuvat upeasti yhteen. Loppuosio on tosi lyhyt, mutta silti hyvin toimiva. 

Velho on nykyään tarkasteltuna sarjan parhaita osia. Tiedän että moni inhoaa tätä kirjaa juuri sen irrallisuuden vuoksi, mutta tätä täytyy arvostaa ennenkaikkea omana itsenäisenä teoksenaan.

4/5

Osa 5 - Callan sudet (2003)

Velhon jälkeen palataan Callan sudet-teoksessa porukkamme Rolandin, Eddien, Susannahin, Jaken ja Oin seikkailujen pariin. Ja voi pojat, että palataankin. Kyseessä on kakkososan ohella mielestäni koko kirjasarjan paras osa. Siinä missä Velho oli fantasiawestern-kertomus Rolandin nuoruudesta, niin Callan sudet on fantasiawestern-kertomus seuraamastamme porukasta. Roland on koulutanut kaikkia kolmea, Eddietä, Susannahia ja Jakea uusiksi revolverimiehiksi, ja tässä osassa päästäänkin sitten näkemään miten koulutus on onnistunut. 

Kirjan alussa, suoraan Velhon tapahtumien jälkeen, porukkamme matkaa jälleen läpi erämaan, ja samalla myös todellisuuksien ja maailmojen rajan yli, päätyen takaisin Rolandin maailmaan, mutta hänelle täydellisen tuntemattomille seuduille. He saapuvat Calla Bryn Sturgis-nimiseen maalaiskylään, jota asuttaa joukko maanviljelijöitä, ja koko ympäröivä seutu on samanlaista maaseutua. Kylässä asuu myös katolinen pappi, Isä Donald Callahan, joka on siis suoraan yksi päähenkilöistä Kingin ”Salem’s Lot”-kirjasta. Erikoisena juttuna lähes kaikki lapset syntyvät kaksosina, kaksoisraskaudet ovat yleisin tapa saada lapsia. 

Kylä elää jatkuvan pelon alla, sillä aina muutaman vuosikymmenen välein ”sudet”, jonkinlaiset hirviöt, hyökkäävät seudulle ja vievät kaikista alle nuoruusikäisistä (eli noin alle 14v) kaksoispareista toisen ”jonnekin”, kukaan ei tiedä minne. Ja muutamaa kuukautta myöhemmin nämä kaikki palautetaan ”rontteina”, pysyvästi vaikeasti aivovammaisina kuorina jotka eivät koskaan lopeta kasvamista ja kasvavat lopulta jättimäisiin mittoihin, ennen kuin sydän pettää. Kyläläiset tuntevat hyvin revolverimiehen käsitteen ja legendat koskien heitä, ja pyytävätkin Rolandin joukolta apua. Sudet ovat taas tulossa, ja kyläläisillä ei ole mitään keinoa vastustaa niitä. 

Näistä lähtökohdista Callan sudet rakentaa aivan helkkarin hienon, ”Seitsemän samuraita”-henkisen skenaarion, kun Roland joukkoineen valmistautuu tulevaan hyökkäykseen, ja ottaa myös kyläläiset mukaan valmistautumaan. Jännitettä rakennetaan ja se kasvaa huippuunsa kun sudet lopultakin tulevat, ja seuraa eeppinen taistelu niitä vastaan.

Tämän lisäksi seurataan Callahanin tarinaa. Miten katolinen pappi vampyyrien riivaamasta kaupungista Mainen osavaltiosta on päätynyt toiseen ulottuvuuteen pitämään kirkkoa maailmassa, joka ei tunne kristinuskoa? Kirjan myös Callahan liittyy uutena jäsenenä Rolandin Ka-Tetiin. Ja hienoa että liittyy, sillä hahmona Callahan on tosi hyvä. Ristiriitainen, alkoholismin ja syyllisyyden riivaama mies. 

Kirjan kuvataide on myös upeaa.

Callan sudet on siinä mielessä samanlainen kuin ”Kolme korttia pakasta”, että se rakentaa aika yksinkertaisesta lähtötilanteesta todella hienon tarinan. Lukija, joka on kulkenut jo useamman kirjan verran porukkamme kanssa, pääsee viimein todellakin näkemään mitä on olla revolverimies, ja millä tavalla se muuttaa heitä kaikkia. Ja se muuttaa heitä eri tavoin. 

Kirja on mielestäni Kingin parhaita teoksia, ja tosiaankin kakkososan kanssa koko sarjan paras, ja juonellisesti ehkä koko sarjan huippuhetki. Mutta vain sellaiselle, joka on lukenut koko kirjasarjan tähän mennessä, ei tämä muuten varmaan toimisi yhtään. Mutta kuka hullu alkaisikaan lukemaan fantasiakirjasarjaa sen viidennestä osasta?!

5/5

Osa 6 - Susannan laulu (2004)

Callan susien parhauden perään on valitettavaa, että sitä seuraa ehkä kirjasarjan huonoin osa, eli Susannan laulu. Susannan laulu jatkaa jälleen kerran suoraan viidenen osan jälkeen, ja kuvaa itse asiassa oikeastaan vain muutaman tunnin mittaista ajanjaksoa välittömästi Calla Bryn Sturgisin suuren taistelun jälkeen. 

Kirja jakautuu kolmeen eri juonilinjaan, jotka ovat oikeastaan täysin erillisiä toisistaan, eivätkä kirjan aikana kohtaa. Ensinnäkin seurataan Susannahia, joka on lähtenyt omille teilleen vuoden 1999 New Yorkiin, ja tämän syytä ei oikein voi avata ilman että spoilaa isosti juonta Joutomaasta alkaen. Toiseksi seurataan Rolandin ja Eddien matkaa, kun nämä luulevat lähetävänsä Susannahin perään, mutta päätyvätkin 1970-luvun Maineen. Kolmas juonilinja seuraa Jakea, Oita ja Isä Callahania myös vuoden 1999 New Yorkissa. 

Näistä juonilinjoista kaikki kolme ovat omalla tavallaa tosi ongelmallisia. Ensinnäkin, Susannahin tarinassa aivan merkittävän iso osa vietetään hänen pään sisällä. Pään sisäiset psyykkiset kamppailut voivat olla joskus aivan mielenkiintoisia, mutta Susannan laulussa tähän käytetään aivan liian paljon aikaa.

Toisekseen, Rolandin ja Eddien matka 1970-luvulla alkaa kyllä räväkästi, mutta sen jälkeen ottaakin semmoisen twistin, että sen typeryyden edessä pitää vain laskea kirja käsistä, katsoa ikkunasta ulos ja hengitellä rauhassa. Harvoin olen inhonnut kirjailijan juonellisia ratkaisuja yhtä paljon, ja pitänyt sitä yhtä itsekeskeisenä oman egon kohotuksena, kuin tätä. Tietäjät tietää. 

Kolmantena Jaken, Oin ja Callahanin matka, joka voisi olla periaatteessa aivan mielenkiintoinen, jätetään täysin sivuseikaksi ja koostuu muutamasta kohtauksesta, ajallisesti ehkä muutamasta minuutista. Ylipäätään kirjan aikaskaala on kummallinen. Aiemmat osat kuvasivat pitkiä, kuukausien ajanjaksoja. Tarinoiden annettiin kasvaa, tilanteiden hengittää. Nyt kaikki tapahtumat on puserrettu muutamaan tuntiin. Tuntuu, että hahmoilla on hirveä kiire, mikä periaatteessa on juonellisesti ihan perusteltua, mutta ei tarinankerronnallisesti ole kuitenkaan järkevää. Aikajänteen fokuksen muutos ei vaan toimi, kun kirjasarjassa aiemmin on ollut kyse nimenomaan rauhallisesta etenemisestä.

Jopa kirjan kuvitus on jotenkin luotaantyöntävää...

Ehkä pahimpana ongelmana kuitenkin on se, että tässä ei päästä tarinallisesti mihinkään. Aiemmat osat kaikki olivat kuitenkin koherentteja kokonaisuuksia. Joutomaa oli ainoa, jossa on samalla tavalla tunne siitä, että homma jää kesken. Susannan laulussa ei ole oikein alkua eikä loppua. Se vaan tykittää tapahtumansa hirveällä kiireellä, ja homma jää täysin kesken. Tämä on siinäkin mielessä harmi, että sarjassa on kuitenkin tähän asti ollut kyse nimenomaan matkasta, siitä kun hahmot etenevät hitaasti mutta varmasti kohti Mustaa Tornia, niin nyt laitetaan homma hirveäksi juoksuksi.

Muistan ekalla lukukerralla olleeni tosi pettynyt kirjaan. Ja kyllä se niin on, että sama tunne oli tälläkin kertaa päällä, kun tuossa vuodenvaihteen tienoilla laskin tämä käsistäni. Eniten harmittaa se, että Callan susien loistavan tarinan perään tulee niin iso lässähdys. Susannan laulu on sarjan huonoin kirja myös Kingin teoksissa yleisesti sieltä heikoimmasta päästä.

2/5

Ja näin saatiin päätökseen Musta Torni-katsaus osista 1-6. 

Tässä vielä kertauksena pisteet kaikista:

1. Revolverimies 3/5

2. Kolme korttia pakasta 5/5

3. Joutomaa 4/5

4. Velho 4/5

5. Callan sudet 5/5

6. Susannan laulu 2/5

Kunhan tässä huhtikuun aikana pääsen lukemaan viimeisen osan, ja toivottavasti kevään aikana myös loppuun, niin kirjoitan luonnollisesti myös siitäkin. Mutta mitä blogini lukijat ajattelitte? Varsinkin ne, joille sarja on tuttu, oletteko samaa tai eri mieltä arvioistani? Kommentteja toivotaan!