Minulla on tällä hetkellä työn alla Kalle Päätalon omaelämänkerrallisen autofiktion Iijoki-sarjan kolmas osa, eli "Kunnan jauhot". Ajattelin näin sen pohjustukseksi kirjoittaa sarjan ensimmäisestä kahdesta osasta eli Huonemiehen poika (1971) ja Tammettu virta (1972). Luin nämä kirjat kesän ja syksyn 2025 aikana. Koko Iijoki-sarja löytyy omasta takaa hyllystä, ja aiemmin en ole näitä lukenut. Sarjan neljää ensimmäistä osaa lukuunottamatta sain koko setin lahjoituksena puolison sukulaiselta keväällä 2025. Eihän tuollaista kirjallisuuden merkkiteosta voi vaillinnaisena hyllyssä säilyttää, ja siitähän se ajatus sitten lähti, ja piti ne neljä ensimmäistä osaa metsästää nettidivarista. Ja kun kerran koko sarja oli sitten kirjahyllyssä, niin täytyyhän ne lukea. Tiedän mitä luen (ainakin osittain) seuraavat 10 vuotta.
Kalle Päätalon Iijoki-sarja nyt hirveästi tuskin tarvii esittelyjä. Kyseessä on suomalaisen kirjallisuuden tunnetuimpia sarjoja, ja todennäköisesti maailman pisimpiä jatkuvajuonisia kirjasarjoja. Sarja on Päätalon omaelämänkerta, mutta myös osittain fiktiivinen, eli tapahtumat eivät ole aivan 100% totta. Kun huomioi, että Päätalo kirjoitti sarjan ensimmäiset osat 52-53 vuoden iässä, niin aika hankala sikälikään uskoa, että hän muistaisi varhaislapsuutensa tapahtumia sellaisella tarkkuudella, mitä kirjoissa kuvataan. Tai sitten hänellä on aivan poikkeuksellinen muisti. Eli tapahtumista on pakko olla osa sepitettyjä.
Huonemiehen poika ja Tammettu virta kuvaavat siis Kalle Päätalon syntymän, varhaislapsuuden ja ensimmäisten kouluvuosien tapahtumia. Tammetun virran lopussa Kalle on noin 11-12v, tarkkaa ikää kirjoissa ei mainita. Kirjat sijoittuvat 1920-luvun Taivalkoskelle, ja ennenkaikkea Kallen lapsuudenkodin ympäristöön. Kirjoissa kuvataan kun Kallen vanhemmat rakentavat perheen maatilaa, Kalle kasvaa ja aloittaa koulun, ja toisen osan lopulla aloittaa myös ensimmäiset "palkkatyöt" isänsä mukana tukkisavotalla. Perhe on rutiköyhä, ja asuu yhden huoneen mökkerössä järven rannassa, pihapiirissä pieni navetta. Perheen isä käy töissä savottahommissa, ja äiti huolehtii maatilasta kotona lasten avustamana. Pikkuhiljaa perhe kasvaa, ja myös perheen taloudellinen tilanne paranee.
Vaikka kirjat onkin kuvattu Kalle Päätalo-nimisen pikkupojan näkökulmasta, niin ainakin kaksi ensimmäistä Iijoki-sarjan osaa ovat ennen kaikkea kuvausta Kallen vanhemmista Riitusta ja Herkosta. Heidän avioliitto on näin nykyajan silmin katsottuna täysin dysfunktionaalinen, riitaisa parisuhdehelvetti, missä kaksi syvästi traumatisoitunutta ihmistä piinaa toinen toistaan, ja yrittää samalla rakentaa jonkinlaista elämän alkua. Missään vaiheessa ei synny sellaista kuvaa, että Riitu ja Herkko erityisesti pitäisivät toisistaan, he aidosti halveksuvat toisiaan ja ovat yhdessä vain sen vuoksi, että menivät nuorena naimisiin käytännön pakosta, ja tuon ajan yhteiskunnassa ei yksinkertaisesti erottu. Joten toista siedetään, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole.
Riitu on lukihäiriöinen, äkkipikainen ja voimakkaan temperamenttinen, mutta samalla myös todella vahva ja itsenäinen nainen. Riitu käytännössä pyörittää yksin perhettä, ja joutuu toimimaan perheen "aikuisena" myös Herkolle. Herkko taas on perheen ulkopuolisin silmin karismaattinen ja uuttera perheenpää, mutta sisältä syvästi ahdistunut ja epävarma mies, joka ei kykene lainkaan kestämään positiivisia tunteita tai niiden ilmaisua. Ainoat sallitut tunteenpurkaukset ovat niitä negatiivisia. Kotona mies onkin lähinnä hiljainen jurottaja, joka äksyilee kaikille, vaikka välillä hänen valoisampia puolia isänä myös tuodaan esiin, mutta ne jäävät kyllä huonompien puolien varjoon. Kirjojen aikana myös alkuun hienovaraisesti vihjaillaan, ja toisen osan lopussa myös tosi selkeästi tuodaan esiin Herkon mielenterveysongelmat. Herkko on paranoidi, harhainen ja toisen osan lopussa täysin uponnut syvään, lamaannuttavaan masennukseen. Herkon romahdus on suuri, koska ennen syvää sairastumistaan hän toimii isona pomona valtakunnallisen metsäyhtiön palkkalistoilla alueen metsätöissä, koska muut ihmiset aidosti näkivät hänessä vahvaa johtajaluonnetta. Tämän ansiosta perhe oli juuri pääsemässä taloudellisesti jonkinlaiseen vakauteen, mökkeröönkin oli rakennettu toinen huone. Ja sitten kaikki romahtaa, kun Herkko menettää täysin työkykynsä. Toisen osan lopun tunnelmat ovatkin aidosti ahdistavan synkeitä.
Itseä kirjoissa kiehtoi tosi paljon sen kieli ja yleinen mielenmaisema, joka on hämmentävällä tavalla tuttua. Olen itse syntyjäni Kuusamosta, eli koillismaalainen, ja siellä päin elänyt elämäni ensimmäiset 20 vuotta, ja kyllähän näissä kirjoissa on jotain omituisen läheistä tunnelmaa. Puheenparret ja kieli, erityisesti vahva koillismaan murre, ja sen murresanat jotka on isolta osin täysin tuntemattomia muualla Suomessa, ovat sellaista jonka tunnistaa heti. Puhe on tuttua erityisesti omasta lapsuudesta ja iäkkäiden isovanhempien ja muiden sukulaisten puheenparsista. Juuri noin ne mummot ja papat puhui, mitä kirjassa hahmot puhuvat. Samoin yleinen mielenmaisema on hyvin tuttua. Synkeän fatalistinen asenne, johon sekoittuu silti aivan jääräpäinen sisukkuus ja peräänantamattomuus, sekä nenän vartta pitkin tuhahtelu oman kokemuspiirin ulkopuolisille asioille (eli kaikelle mikä ei ole oman pitäjän asioita) on myös jotain, mitä Koillismaalla asuneena voi tunnistaa. Kaikki on aivan perseestä, mutta silti ei anneta periksi, ihan vaan uhallakin.
Tarinallisesti kirjat eivät ole mitenkään erityisen mieleenpainuvia. Kuten todettua, nämä on omaelämänkerrallisia teoksia, eivätkä kerro mitään suuria tarinoita. Enemmän kuvataan vaan sitä arkea, ja kaikenlaisia sattumuksia Kallen lapsuudesta. Sekaan mahtuu toki samalla myös vastasyntyneen Suomen kehittymistä ja maailmanpolitiikkaakin, kun Taivalkosken peräkylille tulee ensimmäinen auto, kuullaan maailman tilanteista, ihmetellään Lapuan liikettä ja välillä myös muistellaan kaunaisesti sisällissodan aikoja. Mutta ei näissä mitään suurta juonta ole, enemmän vain tapahtumien virtaa vuodesta toiseen. Kalle käy koulua, tekee kotitöitä, rymyää kavereiden kanssa, ja välillä pääsee isänsä mukana kodin ulkopuolelle ihmettelemään isompaa maailmaa. Ja joskus sekin on ihan riittävää.
Tykkäsin näistä paljon enemmän mitä osasin odottaa. Kalle Päätalolla oli itselle ennen tätä luku-urakkaa ollut lähinnä luotaantyöntävä maine kirjailijana, jossa kuvataan 80 sivua sitä mitä Kalle miettii kusireissulla, ja lopuntonta metsätöiden kuvausta. Kyllä sitä metsätöiden kuvausta näissäkin oli, samoin muutakin 1920-luvun maalaiselämän kuvausta, mutta paljon muutakin. Kirjoja lukiessa tuntui oikeasti siltä, että seurasi vierestä yhden taivalkoskelaisen perheen arkea ja elämää 100 vuotta sitten, kuin aikakoneella olisi päässyt menneisyyteen. Nämä on myös kirjoja, joita en olisi millään pystynyt lukemaan nuorempana, vasta näin aikuisiällä osaa arvostaa Päätalon tarinankerrontaa. 30v minä olisi nukahtanut tylsyydestä näiden äärellä, 45v minä taas vaan hihitteli sisäisesti kaikille vittusaatanaperkeleille mitä hahmot suustaan päästivät. Nämä kaksi ekaa osaa meni aivan ilolla ja herätti kiinnostuksen jatkaa sarjaa. Ja niin aion tehdä.
Annan molemmille osille 4/5. Ei mitään mestariteoksia, mutta oikein hyvää luettavaa silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti