Kas näin laajenee blogini kirjallisuuden ja sarjakuvien ulkopuolelle! Lukutahtini on sen verran hidas, että blogi ei oikein tunnu päivittyvän. Sen sijaan olen viime aikoina taas innostunut elokuvista, joten onkin helppoa laajentaa blogia myös niihin, ja miksei muihinkin asioihin mikä itseä kiinnostaa.
Ja mistä sen mukavampaa aloittaa, kuin äärimmäisestä splatterista! Katsoin juhannusviikolla peräjälkeen kaksi splatter-genren ikiklassikkoa, joista toinen, From Dusk Till Dawn vuodelta 1997 on laajemmin tunnettu, ja toinen eli Braindead vuodelta 1992, on obskuurimpi tapaus. Aivan huikeita klassikoita molemmat omasta mielestäni. Ja tästä eteenpäin tulee aivan sumeilematta spoileireita, nämä on kuitenkin 30v+ vanhoja elokuvia.
From Dusk Till Dawn - What a twist!
Aloitetaan From Dusk Till Dawnista. Kyseessä on siis vuonna 1996 ensi-iltansa saanut toimintakauhukomedia, tekijöinä Robert Rodriguez ja Quentin Tarantino. Rodriguez ohjasi, ja käsikirjoituksesta vastasi Tarantino. Pääosissa on George Clooney, Tarantino itse (hänen harvoja pääosa-näyttelijänsuorituksiaan), Harvey Keitel ja Juliette Lewis.
Elokuva on hauska kahden genren sekoitus, tai oikeastaan jakautuma. Elokuva alkaa rikosjännärinä ja panttivankidraamana. Alussa Clooneyn ja Tarantinon esittämät Geckon veljekset, jotka ovat käytännössä psykopaatin asteella olevia, massamurhaavia pakomatkalla olevia rikollisia, päätyvät ottamaan panttivangeikseen Keitelin ja Lewisin perheen. Tarkoituksena on päästä Meksikoon, pakoon Yhdysvaltojen poliisivoimia, jotka jahtaavat kaikella voimallaan psykopaattiveljeksiä.
Leffan ensimmäinen puolikas onkin aika hyvin toteutettua psykologista jännäriä. Geckon pojat ovat aidosti ahdistavia ja arvaamattomia, ja varsinkin Tarantino vetää tosi hienon suorituksen kuumottavana sekopäänä. He piinaavat panttivankejaan, rikkinäistä yksinhuoltajaisää ja tämä kahta lasta. Ennen panttivankitilanteen alkamista katsoja on jo nähnyt käytännössä, että Geckojen käsistä ei sivulliset selviä hengissä, joten perheen kohtalo on sinetöity sillä hetkellä, kun he päätyvät veljien vangeiksi.
Mutta sitten, noin elokuvan puolessavälissä, tapahtuu aivan täydellinen temaattinen, tunnelmallinen ja genrellinen muutos. Tiukka psykologinen jännäri muuttuu sormia napsauttamalla aivan sekopäiseksi ja koomiseksi splatter-gore-kauhukomediaksi. Veljekset ja vankeina oleva perhe päätyvät Meksikon puolelle ”Titty Twister”-nimiseen strippibaariin. Siellä meininki on heti alusta alkaen hauskasti ”vinossa”, kun kaikki ryyppää ja rällää aivan liian intensiivisellä menolla, Salma Hayekin esittämä strippari vetää uskomattoman shown Tarantinon kanssa, ja sitten helvetti repeää.
Leffa tosiaan tässä kohtaa muuttuu täydeksi veren sekaiseksi mayhemiksi. Titty Twisterin henkilökunta, stripparit mukaanlukien, ovatkin kurttunaamaisia vampyyreja. Eivätkä mitään hempeitä ”Interview with a vampire”- tai ”Twilight”-tyylisiä yön synkkiä runoilijoita, vaan ”Buffy the vampire slayer”-tyylisiä ruttunaamaisia raivohulluja demoneita. Seuraa koko leffan loppukeston kestävä, yhtäjaksoinen toimintakohtaus, kun baarin asiakaskunta (mukaanlukien panttivankiperhe ja Clooneyn Gecko) yrittävät selvitä riehuvien hirviöiden keskellä. Meininki on melko hillitöntä tykittelyä tästä eteenpäin. Veri lentää, demonit räjähtelevät, hahmoja kuolee joka välissä, ja lopussa vain pari hahmoa on enää pystyssä.
From Dusk Till Dawn on kuuluisa juuri tästä ”twististä”. Se toimii, jos pitää molemmista genreistä mitä leffa edustaa. Jos odottaa alun perusteella tarantinomaista psykologista jännäriä, niin varmasti pettyy. Kaltaiseni splatter-genren suuri ystävä taas varmasti riemastuu. Elokuva muuttuu käytännössä täysin toiseksi, vain päähenkilöt pysyvät mukana, ja oikeastaan hekin muuttuvat jännärin osapuolista selviytymiskauhun taistelijoiksi, tosta noin vaan. Ei se ole uskottavaa, mutta hauskaa se on.
Olen itse tämän nänhyt kauan sitten lukioiässä ensimmäisen kerran, ja nyt siis tuli katsottua toista kertaa. Ja olihan tämä riemastuttavaa kamaa yhä edelleen. Katsoin leffan Apple TV:stä, jonka 4K-restauroitu versio on laadullisesti aivan upeaa työtä. Lämmin suositus kaikille splattereiden faneille. Ei tämä mikään mestariteos ole, mutta äärimmäisen viihdyttävä ja hauska tapaus.
3,5/5
Braindead - Kun minullakin tulee huono olo
Ja sitten Braindead! Braindead on Peter Jacksonin (kyllä, sen Taru Sormusten Herrasta ja Hobitti-Jacksonin) varhaisen pään tuotantoja. Peter Jacksonhan on kotoisin Uusi-Seelannista, ja Braindead on siellä tehty kauhuelokuva. Voisin jopa sanoa, että tämä on äärimmäisintä splatteria ja gore-kauhua mitä tiedän.
Braindead sijoittuu 1950-luvulle Wellingtoniin, Uusi-Seelantiin. Elokuvan alussa, jossain päin Polynesiaa, luontotutkija löytää ”sumatralaisen rotta-apinan”, joka päätyy erinäisten kommellusten myötä Wellingtonin eläintarhaan. Leffan päähenkilö, Lionel Cosgrove on yksinäinen poikamies, joka asuu yläluokkaisen, rikkaan ja täysin dominoivan äitinsä kanssa kartanossa kaupungin laidalla. Hän rakastuu paikalliseen kaupan myyjättäreen Veraan. Lionel ja Vera lähtevät käymään eläintarhassa, mustasukkainen äiti seuraa heitä, päätyy sumatralaisen rotta-apinan puremaksi, ja seuraa loppuleffan ajan puhdasta hulluutta.
Rotta-apinan purema aiheuttaa sairauden jonka myötä Lionelin äiti käytännössä muuttuu zombieksi. Ja hänen puremat uhrit muuttuvat myös zombieksi. Lionel yrittää huolehtia ”vähän oudoksi” muuttuneesta äidistään ja muutamasta muustakin ”ihmisestä”, jotka ovat epäkuolleita hirviöitä. Homma eskaloituu koko ajan hullumpaan suuntaan, kun kaksi zombia onnistuu saamaan ”lapsen”, joka on myös zombie, mutta vauva. Älkää kysykö logiikkaa, ei leffakaan tiedä. Saadaan silti hillitön leikkikenttäkohtaus, kun Lionel yrittää hoitaa tätä ”vauvaa”.
Lopulta päädytään siihen pisteeseen, että Lionelin elämään tuppautuva eno järjestää Lionelilta kysymättä suuret bileet suvun kartanolla, zombit pääsee irti, ja seuraa ehkä elokuvahistorian verisin loppuhuipennus. Kartano pistetään täysin remonttiin, porukka kirjaimellisesti liukastelee veressä ja sisäelimissä, ja loppuun saadaan myös selville, miten zombilauma tapetaan ruohonleikkurilla.
Braindead on aivan äärimmäinen splatter. Se ei juonellisesti ota missään vaiheessa itseään kovin vakavasti, mutta sen gore-efektit on silti tehty aivan viimeisen päälle, ja aivan uskomattoman kekseliäästi. Ne on myös juuri riittävän realistisia, että katsojana tulee aidosti epämukava olo. Minä, joka katson paljon tämän genren elokuvia, jopa koen että Braindeadin verellä roiskiminen aiheuttaa huonon olon.
Tässä on genren kovimpia merkkiteoksia, ja suosittelen kyllä Braindeadia kaikille, joilla ylipäätään kauhu, splatterit ja zombiefilmit kiinnostaa. Ei vaan välttämättä kannata ottaa hirveästi syötävää leffan kaveriksi. Tai alkaa katsoa täydellä mahalla.
4/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti