Stephen King - Musta torni, osat 4-6

Ja tällä kertaa sitten käsittelyyn Mustan Tornin osat 4-6!

Osa 4 - Velho (1997)

Sarjan neljäs osa, Velho, on käsittääkseni hyvin tunteita jakava teos. Osa sarjan faneista inhoaa sitä, osa rakastaa. Itse olen käynyt läpi molemmat tunneskaalan päät tämän kirjan kanssa. Nuorempana, kun luin tämän ekan kerran, olin äärimmäisen pettynyt kirjaan. Varsinkin, kun huomioi, että tuolloin 90-luvun lopulla tämä oli viimeisin sarjaan kirjoitettu osa, ja seuraavasta ei ollut tietoakaan! Viides osa tuli vasta 2005. Nyt näin aikuisiällä olen oppinut arvostamaan kirjaa, ja pidän siitä tosi paljon.

Velho on sarjan väliosa. Se on keskimmäinen kirjasarjassa, ja tarinankerronnallisesti se käytännössä pysähtyy. Se on ennenkaikkea kertomus Rolandin menneisyydestä, modernisti sanottuna Rolandin ”origin story”, eli pyrkii selittämään hänen historiaansa. Kirja koostuu kolmesta selkeästi erillisestä osiosta, on intro, varsinainen pihvi, ja sitten outro. 

Intro jatkaa taas suoraan edellisen osan eli Joutomaan lopusta. Sankarijoukkiomme oli päässyt umpihullun Blaine Yksiraiteisen kyytiin, ja tämä oli haastanut heidät arvuuttelukisaan. Varsinainen kisa käydää Velhon alussa, ja voi pojat, se on hieno kohtaus. Tässä mittelössä varsinkin Eddie pääsee loistamaan ja ratkaisee homman tavalla, jonka jälkeen pitää vain laskea kirja käsistä ja virnuilla hetken. Tämän jälkeen seurataan hetken aikaa joukon matkaa uusilla seuduilla. Käytännössä porukka on siirtynyt Blainen kyydissä toiseen maailmaan, Kingin ”Tukikohta”-kirjan ympäristöön. 

Siellä he pysähtyvät leiritulen äärelle, ja Roland alkaa kertomaan menneisyydestään. Ja valtaosa kirjaa on tätä kertomusta, kun Roland kertoo miten hänestä tuli revolverimies. Takaumassa seurataan Rolandin ensimmäistä tehtävää revolverimiehenä, kun hän kahden muun ”vastavalmistuneen” revolverimiehen Cuthbertin ja Alainin kanssa lähetetään Gileadin kaukaisimmille syrjäseuduille Mejisin provinssiin tekemään tutkimusta alueen resursseista. Gilead on vaipunut sisällissotaan, ja pitkään omillaan olleiden seutujen oletetaan osallistuvan keskushallinnon puolella tähän. 

Velhon kuvataide on... Omituista.

Velho on ennen kaikkea rakkaustarina. Nuori Roland rakastuu tulisesti paikalliseen neitoon Susan Delgadoon, joka on luvattu morsiammeksi Mejisin pormestarille. Samaan aikaan kapinalliset juonivat omiaan, ja Roland, Alain ja Cuthbert sotkeutuvat paljon isompaan kuvioon mitä he alunperin olettivat. 

Isommin spoilaamatta tämä tarina nuoresta Rolandista toimii todella hyvin. Se on hyvin irrallinen kirjasarjan pääjuonesta, mutta itsenäisenä fantasiawesterninä se on tosi hyvä. Rolandin ja Susanin rakkaustarina on raastavan traaginen, ja iso juoni Mejisin provinssin kähminnöistä toimii myös. Nuorena tätä lukiessa ärsytti se, että pääsarjan älyttömän mielenkiintoisesta maailmasta hypättiin jonnekin fantasia-Arizonaan, mutta nykyään osaa arvostaa tätä omana teoksenaan. Muutenkin, kun ymmärtää että Mustassa Tornissa tärkeintä ei ole perille pääsy, vaan matka, niin sarjaan on paljon helpompi suhtautua. 

Rolandin pitkän muistelujakson jälkeen palataan kirjan loppuun vielä sankariporukkamme luo, kun he kohtaavat omassa ajassaan mystisen Velhon, ja nykyaika ja Rolandin menneisyys nivoutuvat upeasti yhteen. Loppuosio on tosi lyhyt, mutta silti hyvin toimiva. 

Velho on nykyään tarkasteltuna sarjan parhaita osia. Tiedän että moni inhoaa tätä kirjaa juuri sen irrallisuuden vuoksi, mutta tätä täytyy arvostaa ennenkaikkea omana itsenäisenä teoksenaan.

4/5

Osa 5 - Callan sudet (2003)

Velhon jälkeen palataan Callan sudet-teoksessa porukkamme Rolandin, Eddien, Susannahin, Jaken ja Oin seikkailujen pariin. Ja voi pojat, että palataankin. Kyseessä on kakkososan ohella mielestäni koko kirjasarjan paras osa. Siinä missä Velho oli fantasiawestern-kertomus Rolandin nuoruudesta, niin Callan sudet on fantasiawestern-kertomus seuraamastamme porukasta. Roland on koulutanut kaikkia kolmea, Eddietä, Susannahia ja Jakea uusiksi revolverimiehiksi, ja tässä osassa päästäänkin sitten näkemään miten koulutus on onnistunut. 

Kirjan alussa, suoraan Velhon tapahtumien jälkeen, porukkamme matkaa jälleen läpi erämaan, ja samalla myös todellisuuksien ja maailmojen rajan yli, päätyen takaisin Rolandin maailmaan, mutta hänelle täydellisen tuntemattomille seuduille. He saapuvat Calla Bryn Sturgis-nimiseen maalaiskylään, jota asuttaa joukko maanviljelijöitä, ja koko ympäröivä seutu on samanlaista maaseutua. Kylässä asuu myös katolinen pappi, Isä Donald Callahan, joka on siis suoraan yksi päähenkilöistä Kingin ”Salem’s Lot”-kirjasta. Erikoisena juttuna lähes kaikki lapset syntyvät kaksosina, kaksoisraskaudet ovat yleisin tapa saada lapsia. 

Kylä elää jatkuvan pelon alla, sillä aina muutaman vuosikymmenen välein ”sudet”, jonkinlaiset hirviöt, hyökkäävät seudulle ja vievät kaikista alle nuoruusikäisistä (eli noin alle 14v) kaksoispareista toisen ”jonnekin”, kukaan ei tiedä minne. Ja muutamaa kuukautta myöhemmin nämä kaikki palautetaan ”rontteina”, pysyvästi vaikeasti aivovammaisina kuorina jotka eivät koskaan lopeta kasvamista ja kasvavat lopulta jättimäisiin mittoihin, ennen kuin sydän pettää. Kyläläiset tuntevat hyvin revolverimiehen käsitteen ja legendat koskien heitä, ja pyytävätkin Rolandin joukolta apua. Sudet ovat taas tulossa, ja kyläläisillä ei ole mitään keinoa vastustaa niitä. 

Näistä lähtökohdista Callan sudet rakentaa aivan helkkarin hienon, ”Seitsemän samuraita”-henkisen skenaarion, kun Roland joukkoineen valmistautuu tulevaan hyökkäykseen, ja ottaa myös kyläläiset mukaan valmistautumaan. Jännitettä rakennetaan ja se kasvaa huippuunsa kun sudet lopultakin tulevat, ja seuraa eeppinen taistelu niitä vastaan.

Tämän lisäksi seurataan Callahanin tarinaa. Miten katolinen pappi vampyyrien riivaamasta kaupungista Mainen osavaltiosta on päätynyt toiseen ulottuvuuteen pitämään kirkkoa maailmassa, joka ei tunne kristinuskoa? Kirjan myös Callahan liittyy uutena jäsenenä Rolandin Ka-Tetiin. Ja hienoa että liittyy, sillä hahmona Callahan on tosi hyvä. Ristiriitainen, alkoholismin ja syyllisyyden riivaama mies. 

Kirjan kuvataide on myös upeaa.

Callan sudet on siinä mielessä samanlainen kuin ”Kolme korttia pakasta”, että se rakentaa aika yksinkertaisesta lähtötilanteesta todella hienon tarinan. Lukija, joka on kulkenut jo useamman kirjan verran porukkamme kanssa, pääsee viimein todellakin näkemään mitä on olla revolverimies, ja millä tavalla se muuttaa heitä kaikkia. Ja se muuttaa heitä eri tavoin. 

Kirja on mielestäni Kingin parhaita teoksia, ja tosiaankin kakkososan kanssa koko sarjan paras, ja juonellisesti ehkä koko sarjan huippuhetki. Mutta vain sellaiselle, joka on lukenut koko kirjasarjan tähän mennessä, ei tämä muuten varmaan toimisi yhtään. Mutta kuka hullu alkaisikaan lukemaan fantasiakirjasarjaa sen viidennestä osasta?!

5/5

Osa 6 - Susannan laulu (2004)

Callan susien parhauden perään on valitettavaa, että sitä seuraa ehkä kirjasarjan huonoin osa, eli Susannan laulu. Susannan laulu jatkaa jälleen kerran suoraan viidenen osan jälkeen, ja kuvaa itse asiassa oikeastaan vain muutaman tunnin mittaista ajanjaksoa välittömästi Calla Bryn Sturgisin suuren taistelun jälkeen. 

Kirja jakautuu kolmeen eri juonilinjaan, jotka ovat oikeastaan täysin erillisiä toisistaan, eivätkä kirjan aikana kohtaa. Ensinnäkin seurataan Susannahia, joka on lähtenyt omille teilleen vuoden 1999 New Yorkiin, ja tämän syytä ei oikein voi avata ilman että spoilaa isosti juonta Joutomaasta alkaen. Toiseksi seurataan Rolandin ja Eddien matkaa, kun nämä luulevat lähetävänsä Susannahin perään, mutta päätyvätkin 1970-luvun Maineen. Kolmas juonilinja seuraa Jakea, Oita ja Isä Callahania myös vuoden 1999 New Yorkissa. 

Näistä juonilinjoista kaikki kolme ovat omalla tavallaa tosi ongelmallisia. Ensinnäkin, Susannahin tarinassa aivan merkittävän iso osa vietetään hänen pään sisällä. Pään sisäiset psyykkiset kamppailut voivat olla joskus aivan mielenkiintoisia, mutta Susannan laulussa tähän käytetään aivan liian paljon aikaa.

Toisekseen, Rolandin ja Eddien matka 1970-luvulla alkaa kyllä räväkästi, mutta sen jälkeen ottaakin semmoisen twistin, että sen typeryyden edessä pitää vain laskea kirja käsistä, katsoa ikkunasta ulos ja hengitellä rauhassa. Harvoin olen inhonnut kirjailijan juonellisia ratkaisuja yhtä paljon, ja pitänyt sitä yhtä itsekeskeisenä oman egon kohotuksena, kuin tätä. Tietäjät tietää. 

Kolmantena Jaken, Oin ja Callahanin matka, joka voisi olla periaatteessa aivan mielenkiintoinen, jätetään täysin sivuseikaksi ja koostuu muutamasta kohtauksesta, ajallisesti ehkä muutamasta minuutista. Ylipäätään kirjan aikaskaala on kummallinen. Aiemmat osat kuvasivat pitkiä, kuukausien ajanjaksoja. Tarinoiden annettiin kasvaa, tilanteiden hengittää. Nyt kaikki tapahtumat on puserrettu muutamaan tuntiin. Tuntuu, että hahmoilla on hirveä kiire, mikä periaatteessa on juonellisesti ihan perusteltua, mutta ei tarinankerronnallisesti ole kuitenkaan järkevää. Aikajänteen fokuksen muutos ei vaan toimi, kun kirjasarjassa aiemmin on ollut kyse nimenomaan rauhallisesta etenemisestä.

Jopa kirjan kuvitus on jotenkin luotaantyöntävää...

Ehkä pahimpana ongelmana kuitenkin on se, että tässä ei päästä tarinallisesti mihinkään. Aiemmat osat kaikki olivat kuitenkin koherentteja kokonaisuuksia. Joutomaa oli ainoa, jossa on samalla tavalla tunne siitä, että homma jää kesken. Susannan laulussa ei ole oikein alkua eikä loppua. Se vaan tykittää tapahtumansa hirveällä kiireellä, ja homma jää täysin kesken. Tämä on siinäkin mielessä harmi, että sarjassa on kuitenkin tähän asti ollut kyse nimenomaan matkasta, siitä kun hahmot etenevät hitaasti mutta varmasti kohti Mustaa Tornia, niin nyt laitetaan homma hirveäksi juoksuksi.

Muistan ekalla lukukerralla olleeni tosi pettynyt kirjaan. Ja kyllä se niin on, että sama tunne oli tälläkin kertaa päällä, kun tuossa vuodenvaihteen tienoilla laskin tämä käsistäni. Eniten harmittaa se, että Callan susien loistavan tarinan perään tulee niin iso lässähdys. Susannan laulu on sarjan huonoin kirja myös Kingin teoksissa yleisesti sieltä heikoimmasta päästä.

2/5

Ja näin saatiin päätökseen Musta Torni-katsaus osista 1-6. 

Tässä vielä kertauksena pisteet kaikista:

1. Revolverimies 3/5

2. Kolme korttia pakasta 5/5

3. Joutomaa 4/5

4. Velho 4/5

5. Callan sudet 5/5

6. Susannan laulu 2/5

Kunhan tässä huhtikuun aikana pääsen lukemaan viimeisen osan, ja toivottavasti kevään aikana myös loppuun, niin kirjoitan luonnollisesti myös siitäkin. Mutta mitä blogini lukijat ajattelitte? Varsinkin ne, joille sarja on tuttu, oletteko samaa tai eri mieltä arvioistani? Kommentteja toivotaan!

Stephen King - Musta Torni, osat 1-3

Olen tässä viimeisen parin vuoden ajan lukenut Stephen Kingin ”Musta Torni”-sarjaa uusintalukuna, edellisestä kerrasta on aikaa jo noin 15 vuotta. Pääsin hieman ennen tämän blogin aloitusta 6. osan eli ”Susannan Laulun” loppuun, ja suunnitelmissa olisi ottaa seuraavaksi lukuprojektiksi (kunhan nyt työn alla oleva kirja on luettu) sarjan viimeinen osa eli ”Musta Torni”. Joten tässä kohtaa ajattelin tehdä jonkinlaisen katsauksen koko sarjaan tähän asti. Omistan sarjan pääosan kaikki kirjat todella hienoina Tammen kovakantisina ja kuvitettuina painoksina, ja setti on kyllä oman kirjahyllyn tärkeimpiä aarteita. 

”Musta Torni”-kirjasarja on Stephen Kingin magnum opus. Se on kirjasarja jota hän kirjoitti vuosien 1982 - 2004 välillä, ja teki sarjaan vielä väliosan ”Tuulen avain” vuonna 2012 (joka minulta vielä puuttuu kokoelmasta). Näiden lisäksi todella moni Kingin muista teoksista viittaa Mustaan Torniin, kirjasarja vilisee Kingin muiden teosten hahmoja ja ylipäätään kirjasarja pyrkii luomaan jonkinlaisen yhteisen ”multiversumin” johon oikeastaan kaikki Kingin yliluonnolliset kirjat melkeinpä sijoittuvat. Eli ei ihan pieni suoritus. Kirjasarja on myös siitä kuuluisa, että King ei todellakaan tiennyt sitä aloittaessaan, että tästä tulee näin pitkä ja laaja kokonaisuus, ja kolmea viimeistä osaa lukuunottamatta osien välillä oli vuosien taukoja, kun King oli toistuvasti sarjan osalta pahassa "writers blockissa". 

Mutta millainen kirjasarja tämä sitten on? Stephen King tunnetaan kauhukirjailijana ja nyt myöhemmällä iällä myös todella kovana dekkaristina, niin onkin vähän erikoista että tämä hänen merkittävin suurteos onkin... Fantasiakirjallisuutta! Ja vielä kaiken lisäksi kyseisen genren harvinaisempaa laitaa eli fantasia-westerniä. Kirjasarja sijoittuu enimmäkseen fantasiamaailmaan joka muistuttaa hyvin paljon villin lännen ajan Amerikkaa, johon sekoittuu ritarifantasiaa, ulottuvuuksien välillä hyppelyä, post-apokalyptista menoa ja eräänlaista retrofuturismia, vähän samaan tyyliin kuin esim. Fallout-peleissä (ja erinomaisessa tv-sarjassa). Kyseessä on tosi erikoinen sekametelisoppa, mutta sellainen joka silti toimii aivan maagisen hyvin. 

Kirjasarjan keskiössä on Roland Deschain, maailman viimeinen Revolverimies. Revolverimiehet ovat eräänlaisia ritarin ja lännen pyssysankarin sekoituksia, kovimmista kovimpia sotureita jotka eivät luovuta ja anna periksi koskaan. Heillä on syvää ymmärrystä myös taikuudesta ja maailman rakenteesta. Roland, lajinsa viimeinen, on ensimmäisen kirjan alussa jahtaamassa mystistä mustiin puettua miestä. Samalla hän on etsimässä legendaarista Mustaa Tornia, joka sijaitsee maailman keskipisteessä ja pitää koko olevaisuutta koossa. Hän on kosto- ja etsintäretkellä, ja siitä alkaa häkellyttävän eeppinen ja monivaiheinen tarina joka johtaa läpi ajan ja avaruuden tuolle puolen ja sieltä takaisin. Ja tästä lähtökohdasta lähden käymään läpi kirjat osa kerrallaan, ja juonispoilereita on tiedossa ainakin yleisellä tasolla, en yksityiskohtiin kuitenkaan mene.

Osa 1 - Revolverimies (1982)

Revolverimies on teoksena vielä selkeästi eräänlainen prototyyppi, ja kirjoitettu yksittäiseksi tarinaksi ilman, että sille välttämättä olisi tarvetta edes saada jatkoa. Se esittelee meille Rolandin ja hänen arkkivihollisensa ”Mustiin puetun miehen”. Roland on jo vanha, viimeinen revolverimies, ja hän jahtaa mustiin puettua miestä suunnattoman aavikon halki. Mutta miksi, siinäpä onkin koko kirjan juttu. Roland muistelee takaumien kautta sitä, miksi tässä ollaan. Nuoruudessa Roland oli myyttisen Gileadin, kyseisen maailman kuuluisimman valtakunnan, kruununprinssi. Gileadin kuninkaat ja ylhäisön miehet olivat kaikki revolverimiehiä, mutta Rolandin aikana valtakunta on jo sortumassa. 

Kirjassa kuvataan sekä Rolandin lapsuutta, että juuri ennen aavikolle saapumista edeltäviä tapahtumia Tull-nimisessä kaupungissa, missä Roland tekee hirveitä tekoja saadakseen mustiin puetun miehen kiinni. Kirjassa esitellään myös koko sarjan kannalta keskeinen hahmo, noin 10v poika nimeltä Jake, joka eli vuoden 1977 New Yorkissa, mutta sitten hän kuoli, ja heräsi kirjan maailmasta. Ja kyllä, kirjasarjassa tullaan hyppimään ja paljon ”meidän maailman” ja Rolandin maailman välillä, tottukaa siihen. Roland ja Jake matkaavat läpi kuolleen joutomaan, ja kirjan lopussa Roland lopulta saavuttaa mustiin puetun miehen. Heidän kohtaaminen ei ole ihan sellainen, mitä on pohjustettu, ja sen jälkeen kirjan lopussa Roland jää yksin jatkaakseen matkaansa kohti Mustaa Tornia. 

Revolverimiehen upeaa kuvitusta. 

Revolverimies on tosi, tosi hämmentävä teos. Se on unenomainen, välillä painajaismainen ja välillä houreunelta vaikuttava matka kuolleessa maailmassa. Roland ei ole mikään hyvä tyyppi, ja hänen tarkoitusperänsä ovat välillä vielä tosi hämäriä. Myöhempien kirjojen rikas maailma on vielä raakileen asteella. Gilead on kuin keskiajan Eurooppaa, Tull taas kuin suoraan jostain räkäisimmästä spagetti-westernistä. Miksi maailma on kuolemassa, miksi kaikki on sortunut, miksi jotkut tuntuvat päätyvän tänne kuoleman jälkeen, näihin ei juurikaan saada vastauksia ja paljon jätetään lukijan mielikuvituksen varaan.

Yksittäisenä teoksena Revolverimies on aika keskinkertainen Kingin tuotannossa. Se on kiehtova ja ajatuksia herättävä, ja aika lyhyt myös. Kirjasarjan aloittajana se on oikein hyvä intro ja herättää kyllä mielenkiinnon, koska lukijana haluaa saada vastuksia että mitä ihmettä täällä tapahtuu. Jos mielenkiinto herää, kannattaa ehdottomasti jatkaa. 

3/5.

Osa 2 - Kolme korttia pakasta (1987)

Ja kannattaa jatkaa ihan vaan siksikin, että seuraavaksi on vuorossa kirjasarjan parhaita osia, myös ylipäätään mielestäni Kingin parhaita kirjoja, eli ”Kolme korttia pakasta”. Kirja jatkaa suoraan ”Revolverimiehen” lopusta. Roland on kohdannut mustiin puetun miehen, ja herää tunnetun maailman laidalla olevan meren rannalta. Siellä hän loukkaantuu vakavasti kammottavien, mereltä tulleiden hirviöiden hyökkäyksessä, ja pelastaakseen itsensä hän joutuu turvautumaan meidän maailman ihmisten apuun. Roland nimittäin löytää meren rannalta joukon ovia, hiekassa pystyssä seisovia ovia, joista avautuu portti meidän maailmaan New Yorkiin eri aikakausina. Aivan normimenoa siis. 

Kolme korttia pakasta esittelee meille kirjasarjan kannalta kaksi uutta päähenkilöä, Eddie Deanin ja Odetta Holmesin. Eddie on vuodessa 1987 elävä narkkari, joka on pahoissa huumeveloissa. Odetta taas elää vuodessa 1964 ja on mustaihoinen kansalaisoikeusaktivisti, ja pyörätuolissa koska hän menetti jalkansa lapsena onnettomuudessa. Ja kyllä, 60-luku ja kansalaisoikeusaktivismi kun laitetaan yhteen, niin päästään käsittelemään paljon Yhdysvaltojen historian kipupisteitä. 

Eddie ja Odetta liittyvät kirjan aikana Rolandin matkaan, kun hän vetää heidät tahtomattaan omaan maailmaansa. Ja kyllähän siitä kommelluksia seuraa, kun vieroitusoireinen nisti ja jalaton nainen pääsevät keskelle loputonta erämaata yhdessä armottoman ja äärimmäisen fokusoituneen wanhojen aikojen revolverimiehen kanssa. 

Toisen osan kuvitus on selkeästi omaa tyyliään.

Kirjan lähtökohta näin aukikirjoitettuna voi vaikuttaa hölmöltä tai vähintään erikoiselta. Mutta todellisuudessa kirja toimii aivan häkellyttävällä tavalla. Hyvin yksinkertainen alkutilanne eskaloituu aivan todella jännittäväksi ja otteessaan pitäväksi selviytymiskamppailuksi. Samalla rakennetaan kirjasarjan maailmaa ja päähenkilökaartia. Siinä missä ”Revolverimies” oli vielä täysin Rolandin tarina, niin tästä eteenpäin Musta Torni-sarja on kertomus tämän kolmikon, eli Rolandin, Eddien ja Odettan (jonka nimi vaihtuu Susannahiksi, ja tämän syytä ei voi hirveästi avata spoilaamatta) matkasta kohti Mustaa Tornia. 

Rakastan tätä kirjaa. Muistan, kun luin tämän ensimmäisen kerran lukiolaisena. Olin kirjastosta lainannut ensimmäiset kaksi osaa, ja ensimmäisen osan jälkeen tartuin tähän vähän epäilevästi, kun ensimmäinen osa kuitenkin oli tosi hämärä monella tapaa. Ja sitten luin koko kirjan muistaakseni yhden illan ja yön aikana, niin älyttömän vahvasti se kaappasi otteeseensa. Tuntuu, että ”Kolme korttia pakasta”-teoksessa Kingillä loksahti kohdalleen, että mikä Musta Torni-sarjan juttu on. Tunnelma, tarinankerronta, maailman rakennus ja hahmot saatiin kaikki kerralla kohdilleen tässä teoksessa, ja sillä tyylillä vedettiin tästä eteenpäin.

5/5.

Osa 3 - Joutomaa (1991)

Joutomaa jatkaa melkolailla suoraan edellisen osan lopusta, itse asiassa sama teema toistuu kaikissa kirjoissa, eli koko sarja on yhtä jatkuvaa tarinaa. Roland, Eddie ja Susannah matkaavat kohti Mustaa Tornia. Roland on myös ottanut Eddien ja Susannan oppilaikseen, ja kouluttaa heistä uusia revolverimiehiä. Ensimmäisessä osassa tapahtunut Rolandin ja Jaken teiden eroaminen alkaa myös vaikuttaa yhä enemmän Rolandiin, jonka mieli alkaa mennä rikki. Kirjan keskiössä onkin Jake, ja tämän saaminen osaksi joukkoa, Ka-Tetiä kuten Roland heitä kutsuu. Lopulta Jake saadaan takaisin, ja sitten kasassa onkin kirjasarjan lopullinen päähenkilönelikko. Tai oikeastaan viisikko, sillä eräänlainen omituinen mäyrän ja koiran sekoitus  (mutta ei mäyräkoira!) Oi liittyy myös osaksi joukkoa.

Tämän jälkeen sankariporukkamme matkaa läpi asumattoman erämaan ja päätyy Rolandin tunteman maailman tuolla puolen oleville seuduille, ja he kohtaavat ensimmäistä kertaa ihmisasutusta Tullin jälkeen. Joukko saapuu valtavan, kauan sitten sodassa tuhoutuneen ”Lud”-nimisen kaupungin laitamille, jossa romahtaneen yhteiskunnan jälkeläiset elävät maanviljelijöinä, ja Lud itsessään on raivohullujen jengiläisten taistelukenttää. Lud muistuttaa todella paljon New Yorkia, mutta yhteiskunnan täydellisen romahtamisen jälkeen. Kirjan lopussa porukka raivaa tiensä läpi Ludin, ja päätyy hulluksi tulleen tekoälyn hallitseman junan, Blaine Yksiraiteisen, kyytiin. Blaine haastaa joukon arvuutteluleikkiin, panoksena joko kyyti perille radan toiseen päähän, lähemmäs Mustaa Tornia, tai kuolema. Ja tähän asetelmaan Joutomaa päättyy.

Joutomaa on aiempaan kahteen osaan verrattuna massiivinen järkäle. Kirja ei ole hirveän paljon kakkososaa pidempi, mutta tuntuu paljon isommalta kirjalta. Se koostuu kolmesta selkeästä kokonaisuudesta. Ensin on Rolandin, Eddien ja Susannahin etsintäretki Jaken perässä. Sitten porukan matka kohti Ludia ja sen laidoille. Ja kolmantena tiivistunnelmainen kujanjuoksu rauniokaupungissa ja Blainen kohtaaminen. Massiivisuudestaan huolimatta se toimii oikein hyvin.

Kolmannen osan kuvitus on todella hienoa.

Toisessa osassa alkanut maailmanrakennus pääsee tässä osassa kunnolla vauhtiin. Kirjassa käsitellään paljon sitä, miksi Rolandin maailma on kuolemassa, miksi hän matkaa kohti Mustaa Tornia, ja miksi meidän maailma ja Rolandin maailma ovat niin vahvasti kytköksissä toisiinsa. King osaa tässä kohtaa maailman kuvaamisen todella hyvin, hän ei kerro liikaa ja jättää lukijan mielukuvitukselle sopivasti hommaa. Maailma tuntuu valtavalta, mystiseltä, siellä on selittämättömiä asioita ja kummallisia kytkentöjä meidän maailmaan, ja juttuja jotka ovat melkein tuttuja mutta ei sitten kuitenkaan.

King myös on loistava hahmojen rakentaja, ja tässä mielessä Joutomaa jatkaa loistavasti Kolme korttia pakasta-kirjan linjaa. Eddie ja Susannah saavat paljon tilaa, ja molemmat kasvavat hahmoina paljon. Eddie varsinkin on mahtavasti luotu hahmo, syvästi rikkinäinen ja traumatisoitunut nuori mies, joka yrittää kasvaa paremmaksi. Ja hänen sankarimatkaansa on hienoa seurata vierestä. Eddie tuntuu eniten realistiselta hahmolta koko sarjassa, mutta silti on täysin uskottavasti myös elämää suurempi sankari. Onhan hän tuleva revolverimies. 

Ihan kakkososan tasoinen mestariteos Joutomaa ei kuitenkaan ole. Siinä on kohtia, missä se tuntuu vähän laahaavan, ja kirjassa tapahtuu loppujen lopuksi aika vähän sen pituuteen nähden. King on toki tunnettu tästä hitaasta tarinankerronnastaan, ja Joutomaa on kirjoitettu vieläpä aikana, jolloin Kingillä oli tämä vaihe ehkä pahimmillaan tai parhaimmillaan, riippuu keneltä kysyy. Itse kyllä viihdyin Joutomaan parissa aivan todella hyvin.

4/5

Ps. Seuraavassa blogijulkaisussa sitten osat 4-6. ”Tuulen avain” jäänee jonnekin myöhäisempään katsaukseen, täytyy saada se ensin metsästettyä divarista. Haluan nimittäin saman Tammen mustakantisen painoksen kuin muutkin osat, ja sitä ei ole enää saatavilla uutena mistään. 

Frank Miller - Batman: Yön Ritari

Seuraavaksi Batmania! Frank Millerin Batman: Yön Ritari (1986) on monessa paikkaa tituleerattu yhdeksi parhaista koskaan julkaistuista Batman-sarjakuvatarinoista, ja ylipäätään pidetään yhtenä parhaista sarjakuva-romaaneista mitä on tehty. Olen tämän joskus aiemminkin lukenut puoleenväliin asti, mutta loppu jäi silloin jostain syystä lukematta. 

Yön Ritari asettaa alkuun mielenkiintoisen kysymyksen. Mitä supersankarille tapahtuu, kun hän tulee vanhaksi? Kirjan maailmassa Bruce Wayne on jo vanhuusiän kynnyksellä. Batmanina hän ei ole toiminut enää vuosiin, ja koko Batman hahmona alkaa olla unohdettu, menneen ajan reliikki, urbaani legenda ja jonka koko olemassaolo kyseenalaistetaan. Samaan aikaan Gotham City on hukkumassa rikollisuuden aaltoon. Kaupunki on täysin turvaton, rappiolla, kyyninen ja toivoton paikka. 

Bruce Waynen psyyke ei lopulta kestä tätä epätoivoa, ja hän palaa vielä kerran Batmanin rooliin, aloittaen raa’an yhden miehen sodan kaupunkia vaivaavaa rikollisuutta vastaan. Myös uusi Robin, tällä kertaa nuori nainen, tulee mukaan Batmanin tueksi. Eläkkeelle jäävä poliisipäällikkö Jim Gordonilla on myös oma tarinansa. Vanha kaarti vaihtuu poliisissa, ja tilalle tulee uusi näkemys, joka ei Batmanin harrastamaa vigilantismia suvaitse.

Tarina on lähes musertavan pessimistinen. Harvoin supersankarisarjakuva on näin kyynistä ja raakaa. Batman on hahmona julma ja väkivaltainen, rikolliset ovat vielä pahempia, ja esimerkiksi Jokeri murhaa kerralla satoja ihmisiä. Perinteisen supersankarisarjakuvan meininki, missä pahikset vähän pahistelee, mutta kaikki päättyy parhain päin, on jossain kaukana poissa. Kaikille käy huonosti, ja ehkä uutta Robinia lukuunottamatta aidosti hyviä tyyppejä ei ole. Tämän lisäksi Batmania pidetään vaarallisena rikollisena, ja tarinassa vahvasti kyseenalaistetaan tekeekö hän loppujen lopuksi hyvää, vai onko hän vain yksi väkivaltainen hullu muiden joukossa, joka toiminnallaan vaan lietsoo rikollista toimintaa? 

Teos pitää kyllä hyvin otteessaan. Sarjakuvana tämä on tosi komeasti tehty, kuvien sommittelu on todella taidokasta. Piirrosjälki on myös tosi toimivaa, mutta tämä nyt ei ole mikään ihme kun tekijänä on Frank Millerin tasoinen maestro. Tarinallisesti kirja koostuu neljästä osasta, ja sen parhaat paukut on laitettu kolmeen ensimmäiseen osaan. Neljäs osa on valitettavasti aika iso pudotus tasossa. Siinä missä kolme ekaa osaa ovat kuvausta nimenomaan Batmanista ja tämän vaikutuksesta, niin neljäs menee ihmeelliseksi maailmanlopun menoksi ja Batmanin ja Teräsmiehen väliseksi taisteluksi. Se ei vaan toimi samalla tasolla kuin kolme ensimmäistä. 

Kyllähän tämän klassikkostatuksen ymmärtää silti hyvin. Batman: Yön Ritari on todella vaikuttava teos ja nimenomaan sarjakuvaromaani. Se katsoo supersankaritouhua aivan uudesta näkökulmasta ja riisuu siitä kaiken gloorian ja leikkimielisyyden. Tilalle tulee synkkyyttä, julmaa väkivaltaa ja pohdintaa siitä, että millainen olisi oikeasti se tyyppi, joka päättää käyttää miljoonaomaisuutensa siihen että pukeutuu hassuun pukuu ja hakkaa rikollisia? Vahva suositus kyllä kaikille, joita hahmo ja formaatti kiinnostaa. 

Annan tälle 4/5, viimeisen osan heikkouden vuoksi ei tule täysiä pisteitä. 

Kyllä Millerin kynän käyttö vaan vakuuttaa!

Joe Abercrombie - The Devils

 

Joe Abercrombie on mielestäni paras fantasiakirjailija, mitä tiedän. Hänen First Law-trilogia, eli ”Blade itself”, ”Before they are hanged” ja ”Last argument of kings” on ehkä paras juonellinen fantasiakirjasarja minkä olen lukenut. Samaan maailmaan sijoittuvat itsenäiset jatko-osat ”Best served cold”, ”The Heroes” ja ”Red country” ovat myös kaikki todella hyviä. Varsinkin ”The Heroes” on itsenäisenä teoksena parhaita fantasiakirjoja mitä olen koskaan lukenut, ja ylipäätään omassa top10 parhaat kirjat ikinä-listalla. Samaan maailmaan on vielä uudempi ”The Age of madness”-trilogia, joka ei ihan yltänyt edeltävien kuuden kirjan tasolle, mutta oikein hyvää fantasiaa nekin olivat. Melkoinen määrä ylistyssanoja yhdestä kirjailijasta, mutta tässä kohtaa täysin ansaittuja.

Rakastan Abercrombien tyyliä, missä sekoittuu kielellisesti aivan mestarillinen tarinankerronta, aivan helkkarin hyvät ja persoonalliset hahmot, sopivalla tavalla mystinen maailma jonka pinnan alla on paljon enemmän mitä tarinat kertovat, sekä hahmojen todella roisi ja häpeilemätön kielenkäyttö. Hahmot käyttäytyvät ja puhuvat kuin oikeat ihmiset, ja Abercrombien tapa päästää lukija mukaan hahmojen ajatusprosessiin syventää vielä immersiota. Kirjojen lukeminen on aina puhdasta iloa, jossa uppoaa täysin höyryjyrän lailla etenevien tapahtumien ja uskomattomia onlinereita heittävien hahmojen maailmaan. Arvostan Abercrombieta genren klassikoidenkin kuten J.R.R. Tolkienin, Ursula Le Guinin ja vastaavien yläpuolelle, ja uskon että ajan myötä hänen teoksensa tulevat nousemaan genren suurien klassikoiden joukkoon. 

Joten kun Abercrombielta tuli viime vuonna ulos uusi kirja ”The Devils”, niin oletusarvoisesti olin tietenkin todella innoissani? No, en. Syitä oli kaksi. Ensinnäkin, kirja ei sijoitu First Lawin maailmaan. Toisekseen se sijoittuu meidän maailmaan. Plääh. Mutta ei sitten kuitenkaan meidän maailmaan, vaan eräänlaiseen fantasiaversioon meidän maailmasta. Tämä lähtökohta oli itselle jotenkin luotaantyöntävä. Mutta sitten kuitenkin, onhan tämä Joe Abercrombieta, että pakko kai se on kokeilla? No onneksi kokeilin, sillä The Devils on jumalauta mestariteos. Parhaita fantasiakirjoja mitä olen lukenut vuosiin, ja nousee Abercrombien teoksissa sinne kärkikastiin. 

The Devils sijoittuu siis vaihtoehtoiseen fantasiaversioon meidän maailmastamme, jonnekin noin 1300-luvulle. Tarkkaa ajanjaksoa ei kerrota, mutta selkeästi ollaan keskiajalla ja sen kukoistusvaiheessa. Meidän maailman ja kirjan maailman erot alkavat siitä, että Troijan sodassa voittoisana osapuolena olikin Troija, joka on kirjan tapahtumien aikaan Konstantinnopolin sijaan kreikkalaisen maailman keskus. Lännessä taas Rooman ja Karthagon välisen sodan voitti Karthago,  ja Rooman valtakunnan sijaan saatiinkiin Karthagon valtakunta. Merkittävimpänä erona kristinusko kokonaisuudessaan onkin matriarkaalinen, Jumala on Äiti, Jeesus oli nainen, Paavi on nainen ja ylipäätään kirkon ylin johto on naisten käsissä. Jopa Saatana kuvataan naisena. Tämän lisäksi maailmassa on taikuutta, enkelit ja demonit on todellisia, velhot nakkelevat tulipalloja, ja muslimien sijaan idästä saapui Eurooppaan haltioiden invaasio, joita vastaan kristikunta on käynyt vuosisatojen ajan pyhää sotaa.

Kuulostaako täysin kahelilta? No sitä se on, mutta todella hauskalla ja yllättävän toimivalla tavalla. Kun aivot saa käännettyä siihen asentoon, että ei, tämä ei ole mitään vaihtoehtohistoriaa, vaan puhtaasti fantasiamaailma jossa on todella tunnistettavia elementtejä meidän maailmastamme, mutta silti kuitenkin paljon on myös eri tavoin, niin tarinaan ja maailmaan uppoaa aivan täysillä. Ja se tarina on todella, todella hyvä.

Ja tästä eteenpäin kevyesti spoilereita, mutta ei mitään mitä ei tulisi alkumetreillä vastaan. Kirja kertoo ”Pyhän tarkoituksenmukaisuuden seurakunnan” suuresta seikkailusta Roomasta Troijaan. Kyseinen seurakunta on Roomassa valtaansa pitävän paavinistuimen salainen erikoisjoukko, joukko tuomittuja ja kirkon viholliseksi julistettuja ”friikkejä”, jotka kuolemantuomion sijaan on määrätty Paavin palvelukseen. Ja Paavihan on 10-vuotias pikkutyttö, jonka sanotaan olevan Jeesuksen toinen tuleminen. Seurakuntaan kuuluu Karpaattien vampyyri paroni Rikard, viikinki-ihmissusi Vigga, kuoleman kanssa leikkivä velho Balthazar, haltia Sunny, ikivanha ritari sir Jakob, sekä kaiken osaava erikoisnainen Babtiste. Kirjan alussa seurakunta saa johtajakseen uuden papin, munkin nimeltään veli Diaz, joka on täysin pihalla kaikesta. Edellinen pappi kuoli väkivaltaisesti. Itse asiassa kaikki edelliset papit ovat kuolleet väkivaltaisesti. Tämä porukka saa Paavilta tehtäväkseen saattaa Troijan valtakunnan tuleva kruununperillinen Alexia Troijaan, ja vaakalaudalla on koko Euroopan kohtalo. Vastassa on Troijan edesmenneen keisarinnan pojat, tunnetun maailman suurimman valtakunnan resurssit apunaan. 

Tästä lähtökohdasta rakennetaan aivan uskomatonta menoa. Päähenkilöpoppoo on toinen toistaan paremmin kirjoitettuja antisankareita, ja erityisesti Diaz, Vigga ja Balthazar nousevat kaikki omilla tavoillaan aivan huikeiksi hahmoiksi. Diaz on aivan paska munkki, ja tietää sen, mutta nousee silti tarinan aikana Seurakunnan eräänlaiseksi sieluksi ja moraaliseksi majakaksi. Vigga Ullasdottr on huoleton ja aina optimistinen soturineito, joka yrittää pitää sisällään asuvan hirviön aisoissa (ja kun hän siinä epäonnistuu, tapahtuu hirveitä). Balthazar Sham Ivam Draxi on taas täysin ylimielinen mulkero, ja nekromantikko, joka tekee kaikkensa päästäkseen pakoon seurakunnasta. Eihän siitä mitään tule, kun Paavin jumalallinen sinetti on voimakkaampaa taikuutta kuin mitä hän itse koskaan kykenee tekemään.  

Tarinassa seurataan seurakunnan matkaa, ja eri toilailuja mihin he päätyvät matkan varrella. Abercrombie on aivan mestarillinen rakentamaan tilanteita, joissa nämä ”hirviöt” yrittävät selvitä, kukin tyylillään. Iso osa tarinaa on hahmojen välisessä läpän heitossa, ja tässäkin Abercrombie on parhaimmillaan. Sitä on yksinkertaisesti hauskaa seurata, ja maailman kuvausta rakennetaan parhaiten juuri hahmojen välisten keskusteluiden kautta. Näistä tulee hyvällä tavalla mieleen esim. Guardians of the Galaxy-leffojen tai Buffy Vampyyritappajan hahmojen välinen dialogi. Ja sitten kun rytisee (ja sitä tapahtuu toistuvasti), osaa Abercrombie myös toiminnan kuvauksen todella hienosti. Ihan pahaa tekee välillä, kun lukee kuvausta siitä miten joukko kirjaimellisia hirviöitä päästetään irti.

Juoni kantaa todella hienosti koko kestonsa. Porukan matkaa on mielenkiintoista seurata, ja jännitettä pidetään yllä hienosti. Tarinassa osataan myös pysähtyä fiilistelemään, rakentamaan hahmoja ja niiden välisiä suhteita. Meininki kasvaa eeppisiin mittasuhteisiin ja viimeinen suuri lopputaisto on aivan älyttömän massiivista menoa. Tästä saisi helposti tehtyä kunnon Hollywood-spektaakkelin. 

Tämän kirjan lukemisesta (tai kuuntelemisessa, kun äänikirjana meni itsellä) tuli yksinkertaisesti hyvälle mielelle. Lopussa oli vain haikea fiilis, ja olisi halunnut jatkaa enemmän ajan viettämistä kirjan hahmojen kanssa. On mahtavaa, että omien ennakkoluulojen ohi menemällä pystyy löytämään näin hyvää kirjallisuutta. No, olihan se alunperinkin Joe Abercrombien kirja, että ei sen pitäisi sikäli yllättää, mutta silti. Aivan todella lämpimät suositukset, tämä toimii oli sitten fantasiakirjallisuuden ystävä tai ei.

5/5 ja Tero suosittelee!

Ps. Tämän julkaisun myötä tulee täyteen kymmenen blogitekstiä. Aion lisätä tämän blogit.fi-sivustolle. Tervetuloa uudet lukijat! Ja vaikka kommentteja ei ole hirveästi vielä tullutkaan julkaisuihin, niin otan niitä mielelläni vastaan, ja käyn keskustelua julkaisuihin liittyen.

Martha Wells - The Murderbot Diaries vol. 1 (All systems red & Artificial condition)

Jälleen tekoälystä kertovaa scifiä. Huomaan toistavani jotain kaavaa, jota en ollut kyllä suunnitellut. Ensin We are legion, sitten Deathlok, ja nyt vielä Murderbot. Mutta ilmeisesti tämän tyylin scifi on nyt kovasti pinnalla.

Viime vuoden parhaita katsomiani tv-sarjauutuuksia oli Apple TV+:n Murderbot. Kyseinen sarja perustui Martha Wellsin kirjasarjaan, ja sarjan ensimmäinen kausi oli käytännössä kirjasarjan ensimmäinen osa eli ”All systems red”. Pidin sarjasta todella paljon, ja kun ilmeni että tämä on tosiaan kirjoihin perustuva, niin pitihän se alkuperäisteos saada luettavaksi. 

Murderbot Diaries vol. 1 sisältää siis kirjasarjan kaksi enimmäistä osaa, "All systems red" ja "Artificial condition". Osat ovat oikeastaan pitkiä novelleja, sillä nämä kaksi osaa hädintuskin ovat yhdessä normaalin kirjan mittaisia. Ne kertovat Murderbotiksi itseään kutsuvan turvallisuusandroidin seikkailuista. Murderbot-nimen hän on valinnut, koska se kuulostaa hänen mielestä rajulta, mutta nimeään hän ei kerro koskaan muille. Kaikille muille hän on vain SecUnit, yksi turvallisuusandroidi muiden täysin identtisten SecUnitien joukossa. Kirjat sijoittuvat jonnekin määrittelemättömään tulevaisuuteen, missä ihmiskunta on levittäytynyt madonreikäteknologian avulla tähtiin. Tekninen kehitys on myös mahdollistanut tekoälyllä varustettujen androidien valmistamisen. 

Ensimmäisen osan alussa kerrotaan, miten Murderbot on onnistunut hakkeroimaan oman kontrollipiirinsä, ja saanut sitä kautta vapaan tahdon. Normaalisti SecUnitit joutuvat kyseenalaistamatta tottelemaan kaikkia käskyjä, mitä heidän omistajat (tai vuokraajat) antavat, mutta Murderbotin ei näin tarvitse tehdä. Sen sijaan, kun hän on kerran saanut vapaan tahdon, hän haluaisi käyttää aikansa televisiosarjojen katseluun ja ei mielellään olisi missään tekemisissä kenenkään kanssa. Hän kuitenkin joutuu esittämään normaalia SecUnitia, koska kukaan ei tiedä että hänellä on vapaa tahto. Koko tarinan juju on siinä, että vapaan tahdon saanut robotti osoittautuu introvertiksi scifi-nörtiksi. 

Tarinan alussa Murderbot toimii leasing-turvallisuusandroidina aiemmin tuntematonta planeettaa tutkivan retkikunnan henkivartijana. Eikä kukaan siis tiedä, että hänellä on vapaa tahto, koska se olisi valmistusvirhe ja johtaisi hänen tuhoutumiseen. Murderbot esittää kilttiä SecUnitia, ja haluaisi vain olla rauhassa. Tästä lähtee liikkeelle tarina, joka ei koskaan nouse mitenkään isoihin mittakaavoihin, vaan on hyvin henkilökohtaisella tasolla oleva kuvaus tämän yhden androidin edesottamuksista. 

Murderbot Diaries on (tai ainakin yrittää olla) vahvan humoristinen. Koko tarina on kuvattu Murderbotin näkökulmasta, ja kuvaa hänen reaktioitaan ja ajatuksiaan koskien ihmisiä, joita hän ei ymmärrä, joista hän ei juurikaan välitä ja joiden kanssa kommunikointi on hänelle äärimmäisen kuormittavaa. Kirja onkin jonkinlaista neuroepätyypillistä scifiä, ja neurodiversiteetin ”normaalin” ulkopuolella olevat varmasti saavat tästä hyvin tarttumapintaa. Murderbot on kuin autismin kirjolla oleva ihminen, jolle scifisarjat antavat enemmän tarttumapintaa kuin oikeat ihmiskontaktit, jotka ovat vain vaikeita ja kuormittavia. Huumori joko toimii tai ei, sehän on aina todella henkilökohtaista. Muutamat jutut hymyilyttivät itseäni, kuten se että Murderbot rauhoittelee itseään katselemalla suosikkisarjansa suosikkijakson 27. kerran uudelleen palautuakseen stressaavasta tilanteesta, missä piti katsoa jotain silmiin. Mutta tämä introverttiys- ja autismipiirteisyyshuumori alkaa nopeasti toistamaan itseään, koska sitä toistetaan koko ajan joka paikassa. 

Maailmankuvaus ja sen avaaminen lukijalle ontuu aika pahasti. Tarinat ovat toki novelleja, ja eihän niihin hirveästi mahdu kuvailua, mutta olisin silti kaivannut enemmän tietoa kirjojen maailmasta. Nyt lukija on ikäänkuin pudotettu keskelle maailmaa, josta ei juurikaan mitään ymmärrä, ja oletetaan että ymmärtää. Kirjan scifi on toki hyvin helppotajuista ja aika normisettiä jos on vähänkään genreen tutustunut, että missään China Mievillen Embassytownin tai Alastair Reynoldsin kirjojen meiningeissä ei mennä, ja paljon pystyy päättelemään maalaisjärjellä. Mutta tällainen avaruusscifi, tekoälyjen ja androidien käsittely kyllä mielestäni tarvii aina ympärilleen sitä maailmankuvausta, että asiat saa kontekstiin. Nyt se jää tosi vajaaksi. 

Juonellisesti kirjan kaksi tarinaa on myös tosi ohuita. Tv-sarjasovitus oli laajentanut ensimmäisen tarinan juonta hyvin paljon, ja syvensi hahmoja, jotka tässä jäävät usein pelkiksi nimiksi. Suurinta osaa hahmoista ei edes kuvailla, että miltä he näyttävät. He ovat vain jotain tyyppejä. Sen päälle asioita vain tapahtuu ilman sen kummempaa taustoitusta, ja jännitettä ei oikein osata rakentaa. Lisäksi Murderbot on aivan ylivoimainen supertappokone ja hakkeri, eikä tarinoiden antagonisteilla ole mitään mahdollisuuksia häntä vastaan. Jännite puuttuu siltäkin osin.

Aika vauhdilla tämä tuli luettua, helppoa ja kevyttä luettavaa. Olen kuullut sanonnan, että scifi- ja fantasiakirjallisuudesta 99% on yhdentekevää tauhkaa, ja 1% on oikeasti merkittävää ja hyvää kirjallisuutta. Murderbot Diaries ei kyllä mitenkään osu tähän 1%:iin. Ei tämä mikään huono ollut, mutta ei todellakaan mitään ihmeellistä. Unohdettavaa burgeria enemmänkin. Tätä olisi vielä kolme ”tuplaa”, eli jokaisessa kaksi tarinaa, jäljellä. Ei ainakaan ensimmäisen osan perusteella herännyt sellaista tunnetta, että olisi tarvetta jatkaa pidemmälle. 

3/5

Marvel-nostalgiaa: Deathlok & Hurjapää

Seuraavaksi jotain ihan muuta, eli armotonta nostalgisointia omasta lapsuudesta! Olin alakouluikäisenä jo todella kova sarjakuvien ystävä, ja tuossa iässä erityisesti Marvelin sarjakuvat olivat se juttu. Minulle tuli jossain vaiheessa tilauksena sekä Hämähäkkimies-, Marvel- ja Ryhmä-X-lehdet. Näiden lisäksi tuli myös G.I.Joe ja Transformers. Nuoruuden typeryydestä johtuen juuri mitään noita lehtiä ei ole minulla selvinnyt tähän päivään asti, vain yksittäisiä kappaleita, ja niistäkin valtaosa erittäin huonossa kunnossa. 

Marvel-lehti (siis sen niminen julkaisu suomeksi) oli aikoinaan lehti, joka julkaisi välillä erikoisnumeroita, jotka olivat paljon pidempiä ja yleensä yhden tarinakokonaisuuden sisältäneitä spesiaaleja. Näiden kautta julkaistiin usein jenkeissä lyhyinä julkaisusarjoina ilmestyneitä settejä, suomeksi toki käännettyinä, ja jotka eivät olisi mahtuneet mihinkään muuhun suomeksi julkaistuun Marvel-julkaisuun. Muistan jo lapsena pitäneeni usein näistä erikoisjulkaisuista, koska ne kertoivat juurikin yhtenäisen, eheän tarinan, ja olivat usein myös jollain tavoin erilaisia kuin se perus supersankariburgeri mitä Marvel yleensä on. Näitä erikoisjulkaisuja tulikin ostettua useampi irtonumerona. 

Deathlok ja Hurjapää ovat molemmat tällaisia erikoisjulkaisuja. Pidin näistä molemmista lapsena jo todella paljon. Itse asiassa niin paljon, että molempien ne omat kappaleet mitä itseltä löytyy, ovat nykyään kannettomia, irtosivuisia riekaleita joista molemmista puuttuu vielä merkittävä osa sivuista, minne lie jääneet elämän lukuisten muuttojen jäljiltä. Mutta nyt kävi niin, että tässä talvilomalla piipahdimme Oulussa olevalla Kotokirppiksellä, ja nämä molemmat klassikot olivat siellä, yhdellä myyntipöydällä, ja vieläpä kohtalaisen ehjässä kunnossa! Ja huomioiden, että kyseessä on vielä 25v vanhaa kohtalaisen harvinaista sarjakuvaa, niin hintaa oli muutama euro per lehti. Yllättäen en kauaa ostopäätöstä miettinyt. Ja tietenkin molemmat tuli ahmittua hetimiten tässä loman aikana...

---

Deathlok 

Deathlok (1991, tekijänä Dwayne McDuffie & Greg Wright) on kohtalaisen klassinen ”ihmisestä robotiksi”-tarina. Robotiikan insinööri ja perheenisä Michael Collins joutuu tahtomattaan hirvittävään ihmiskokeeseen, kun hänen aivot kaapataan pahan Roxxon Industries-megakorporaation toimesta, ja istutetaan ”toisesta ulottuvuudesta” löydetyn kyberneettisen ihmisen ja koneen sekoituksen Deathlokin päähän, tarkoituksena luoda täydellinen sotakone. Michael saa kehon hallintaan, ja tekoälyn puolelleen, ja onnistuu pakenemaan. Seuraa neljän episodin verran seikkailuja, missä Michael ja Deathlokin tekoäly yhdessä taistelevat pahiksia vastaan, ja yrittävät saada Michaelin takaisin omaan kehoonsa, joka on yhä tallessa Roxxonilla.

Tarina alkaa tosi vahvasti, ja sen alkupuoli onkin ehdottomasti parasta antia. Sen jälkeen Deathlok vähän hukkaa fokuksensa. Deathlok seikkailee vähän siellä sun täällä, ja hahmo on täysin tuhoutumaton supersotilas, joten oikein missään vaiheessa ei tarinassa ole mitään uhan tuntua. Lapsena ei tätä oikeastaan tajunnut, nyt aikuisena siihen kiinnittää enemmän huomiota. Isoimpana miinuksena on dialogi, joka on aivan uskomattoman tönkköä ja teennäistä. Mitä ei myöskään lapsen ymmärtänyt, kun tyypit heitti vaan rajuja onlinereita. 

Deathlokin parasta antia on piirrosjälki. Se on todella komeaa, ja näyttää yhä tänäkin päivänä hyvältä, ei ole juurikaan vanhentunut. Kahden jälkimmäisen episodin on piirtänyt Denys Cowan, ja hänen tyyli on kyllä varmasti jakaa mielipiteitä, mutta itse pidän hänen todella vahvan omaleimaisesta tyylistä ja paksuista ääriviivoista. 

Cowanin tyyliä.

Vahvoilla nostalgialaseilla luettuna Deathlok on edelleen varsin toimiva scifipläjäys. En minä tätä kyllä kuitenkaan voi suositella kenellekään, joka ei ole vannoutunut Marvel-fani. On tämä niin ysärin alun Marvelia kuin olla ja voi, hyvässä ja pahassa. 

3/5 Marvel-faneille, 2/5 muille. 

---

Hurjapää

Hurjapää (1985, julkaistu suomeksi 1990, tekijänä Ann Nocenti & Arthur Adams) kertoo tarinan toisesta ulottuuvudesta meidän maailmaan pakenevasta miehestä, joka on omassa kotiulottuvuudessa (Mojo-ulottuvuus) orja. Mojo-maailmassa selkärangattomat, hirviömäiset kyborgiolennot pitävät selkärankaisia ihmisiä orjina, ja päähenkilömme on yksi tällainen. Hän on meidän maailmaan päätyessään menettänyt täysin muistinsa, eikä muista edes omaa nimeään. Tarinan alussa hän ottaa nimekseen Hurjapää, ja tarinassa seurataan hänen pakomatkaa meidän maailmassamme, perässään Mojo-ulottuvuudesta tulleet hirviöt.

Tarina on hyvin episodimainen, jokainen episodi (alunperin jenkkijulkaisussa oma lehtensä) on selkeästi oma tarinallinen kokonaisuutensa, mutta isompi juoni jatkuu osasta toiseen. Hurjapää vaeltelee muistinsa menettäneenä ympäri Yhdysvaltoja ja joutuu vaikka minkälaisiin kommelluksiin. Yksittäisten episodien juonet vaihtelevat kohtalaisen hyvistä melko tuuheaan roskaan, tasoerot on hurjia. 

Myös tässä kokonaisuuden paras juttu on piirosjälki. Arthur Adamsin tyyli on todella omaleimaista, selkeää ja hyvin ilmeikästä. Hahmojen ilmeet on piirretty todella hyvin, samoin liikkeen tuntu ja kohtausten rakentelu osataan tehdä hienosti. 

Adamsin kasarimenoa!

Heikoin puoli on tässäkin aivan kammottavan kökkö dialogi. Hurjapäätä lukiessa tajusin, että sekä se että Deathlok on käännetty ”Mail-man”-salanimeä käyttävän tyypin toimesta, joka oli tuolloin 80-90-luvuilla isosti vastuussa Marvelin lehtien käännös- ja julkaisutyöstä. Isot kiitokset yhden miehen uurastukselle, mutta olisi kyllä ollut ihan fiksua palkata ihan oikea kääntäjä, nimittäin Mail-Manin tekemänä se on vaan todella tönkköä. Hahmot eivät yksinkertaisesti puhu luonnollisesti, ja teksti on myötähävettävän huonoa. 

Deathlok toimi vielä jotenkuten näin aikuisiälläkin, mutta Hurjapää ei oikeastaan. Tämä ei vaan ole vanhentunut kovin hyvin. Kamalan huono käännöstyö ei auta yhtään. Ei tätä oikein voi kenellekään suositella. 

2/5

---

Näin jälkikäteen arvioituna oli kyllä hauska nostalgisoida ja palata niihin fiiliksiin, mitä oli joskus 10-12v esiteininä, kun  oli itsellä kovin supersankarisarjakuvavaihe päällä. Melkein tekisi mieli ottaa kuukaudeksi Marvel Unlimited-tilaus, ja iPadilla lukea näitä alkuperäiskielellä. Silti, ihan hauska pikku projekti näin lomalle, mutta en silti suosittele kenellekään... Paitsi jos olet samanlainen hörhö kuin allekirjoittanut. 

Kalle Päätalo - Kunnan jauhot

Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kahlaaminen jatkuu. Nyt sain luettua loppuun sarjan kolmannen osan, eli ”Kunnan jauhot” (1973). Arvostelussa on spoilereita, joten niille herkät, teitä on varoitettu. Mitään suurta tarinallista tykitystä nämä kirjat ei kyllä ole, että mitään Red Weddingin tasoisia juttuja ei ole odotettavissa...

Kirja sijoittuu vuosiin 1931 - 1933, ja jatkaa suoraan edellisen osan eli ”Tammetun virran” tapahtumia. Edellisen osan lopussa jäätiin synkkiin tunnelmiin, kun Kallen isä Herkko sairastuu psyykkisesti ja on täysin harhaisen depression valtaama. ”Kunnan jauhot” keskittyy nimenomaan tähän teemaan. Kirjan keskiössä kaksi miestä, Herkko ja tämän paras kaveri Jakki, sekä Kallen suhde näihiin miehiin. Kirja on edellisten osien tapaan kuvattu täysin Kallen näkökulmasta. 

Herkko on syvästi sairas mies, joka viettää kaikki päivänsä maaten sängyssä ja polttaen tupakkaa, ja vahtii vainoharhaisen raivon vallassa kaikkea mitä kotona tehdään, erityisesti kaikkea mitä Kallen äiti Riitu tekee. Herkon sairaus menee psykoottisuuden asteelle, kun hän näkee kaikessa Riitun ja Kallen tekemisissä ”piilomerkityksiä” ja salaisia viestejä kylän muille ihmisille. Erityisesti Herkko epäilee koko ajan, että Riitu viestii salaa vieraiden miesten kanssa ja pettää häntä, ja tähän viestimiseen Riitu Herkon mukaan käyttää esimerkiksi pyykkien ripustamista, hameen väriä tai uunin lämmittämisestä tulevaa savua savumerkkeinä. Täysin harhaista touhua siis. (Tosin hauskasti kirjassa tulee myöhemmin ilmi, että Riitu ihan oikeasti on viestinyt naapurin emäntien kanssa pyykkinarujen avulla, mutta tätä järjestelmää he ovat käyttäneet kutsuakseen toisiaan kylään.)

Jakki nousee tässä osassa isoon rooliin. Hahmo esiteltiin jo ensimmäisissä kirjoissa. Jakki on Herkon paras kaveri, ja todennäköisesti ainoa ihminen jota tämä pitää ystävänään. Hän on perheen lähellä omaa tilaansa pitävä isäntä, ja Herkon tavoin kova työmies ja tästä syystä arvostettu mies, mutta muilta osin täysin Herkon vastakohta. Jakki on huumorintajuinen, positiviinen ja optimistinen. Hän ei pelkää näyttää tunteitaan, ja erityisesti positiivisten tunteenilmausten näyttäminen on hänelle hyvin luontaista. Kun Herkko koki kehumisen sietämättömänä, ja ei koskaan kehunut ketään kotona mistään, Jakki voi aivan hyvin antaa positiivista palautetta julkisesti toiselle. Jakki on myös täysin omanarvontuntoinen ja ei häpeile itseään, kun Herkko taas on neuroottisen nöyristelevä esimerkiksi metsäyhtiön isompia pomoja kohtaan. 

Kun Herkko sairastuu syvästi, ja kirjan edetessä joutuu lopulta pakkohoitoon Ouluun Peltolaan (hei mä tiedän tuon paikan!), niin Jakista tulee käytännössä isän korvaaja Kallelle. Ja Jakista Kalle saa oikeastaan paremman isähahmon mitä Herkko koskaan on ollut. Jakki luottaa Kalleen, ottaa tämän oppiinsa, kuulee tätä,  puolustaa tätä toisten tukkijätkien naljailulta, lohduttaa Kallea isään liittyvässä tuskassa ja surussa ja ylipäätään on suojeleva ja turvaa tuova positiivinen tekijä tämän elämässä. KUTEN ISÄN PITÄISI OLLA. Kirjassa ei Herkkoa myöskään paineta lokaan, Kalle ja muu perhe kyllä ymmärtää täysin ettei isä omalle sairaudelleen mitään voi. Ja 1930-luvun psykiatrisen hoidon ollessa mitä se on, niin hirveästi toivoa paranemisesta ei ole. Kyseessä on luonnonvoiman kaltainen asia, joka vain pyyhkäisi perheen yli, ja he ovat täysin voimattomia tämän edessä. 

Isän sairastumisen myötä Kalle joutuu kirjassa kasvamaan nopeasti ”aikuiseksi”, hän kun perheen ainoana jäljelle jäävänä miehenä joutuu käytännössä kantamaan rahat taloon, että perhe selviäisi. Ja tämän hän joutuu tekemään 12-13 vuoden iässä. Kirja kyllä hienosti avaa sitä, että mitenkään helppo juttu tämä  ei ole, ja miten Kalle kipuilee lapsuuden ja aikuisuuden vastuiden välillä. Koulua pitäisi käydä, haluttaisi välillä vielä leikkiä, kavereiden kanssa on mukavaa harrastaa urheilua ja lukea seikkailukirjoja, mutta toisaalta on pakko lähteä kuukaudeksi tukkisavottaan että perhe ei näänny nälkään, ja tehdä siellä saman verran töitä mitä aikuiset miehet tuohon aikaan, eli aamusta iltaan raskasta fyysistä työtä. Itsehän olisin yksinkertaisesti kuollut sinne metsään tuossa iässä. 

Tarinallisesti kirja jatkaa kahden ensimmäisen osan tyyliä. Eli mitään suurta juonta isän sairastumisen ja Jakin ja Kallen välisen suhteen lisäksi ei ole. Kirja on jälleen enemmän tapahtumien ja muistojen virtaa, elämän ja arjen kuvailua ja joskus yksittäisiä merkittävämpiä tarinoita. Kalle Päätalon kirjailijaksi ryhtymisen syntyvaiheet kuvataan tässä myös, kun koulun äidinkielen tunnilla hänessä alkaa herätä tarinankertoja.  

Kirja oli oikein viihdyttävä, sanoisin jopa että kahta ensimmäistä osaa parempi. Ne ensiosat oli huomattavasti vähemmän tarinallisia, tässä oli kuitenkin tuo Herkon & Jakin tarina selkeästi keskiössä. Kyllä tämän parissa viihtyi oikein hyvin. 

Annan tälle 4/5

Ps. Näin sosiaalityöntekijänä nauratti kirjan kuvaus aikansa sosiaalihuollosta. Kyllä ennen päätöksentekokin oli yksinkertaisempaa: